torstai 20. huhtikuuta 2017

Nimeni on Äiti ja Opettaja

Joskus mielessä häivähtää joku ajatuskin. Ei usein, mutta useammin kuin on viime aikoina blogiin ilmaantunut. Korjataan asia. Kohta on koko kesä kynäilyä varten, kun auringonottokin kaivaa juonteita syvemmiksi. 

Viime aikoina olen miettinyt monesti itseeni kohdistuvaa nimittelyä. Valitettavan harvoin sen voi laskea hellittelykategoriaan, esiteinin kanssa asuessa kuulee kosolti muutakin. Ammatinharjoittamiseen liittyen kuulee aika ajoin ainakin mutkan kautta analyysin omista ominaisuuksistaan - olivatpa ne sitten työn kannalta relevantteja tai eivät. 

Mieleen muistui vuosituhannen alusta erään vanhemman kanssa käyty puhelinkeskustelu, jossa hän loihe luettelemaan, mikä kaikki minussa opettajana ei häntä miellyttänyt. Hän ei pitänyt arvossa "tyyliäni, hiuksiani tai ylipäätään mitään minussa". Nuorelle, 23-vuotiaalle opettajalle se oli ikimuistoinen puhelu opettajainhuoneen puhelinkopissa. Nyt onneksi tukkaakin on niin vähän, että kovin paljon kiukkua se ei voine kenessäkään kiehuttaa ja tyyli... no, tyylikkyydestä minulle ei edelleenkään makseta. 

Joku on taannoin ylentänyt suvakkihuoraksi. Nimeähän voi nykyisellään pitää arvonimen kaltaisena. Monet ihailemani rohkeat naiset ja osa miehistäkin on sellaisen saanut. Kukaan ei ole kummemmin ennen nimitystä tiedustellut suvaitsevaisuuteni määrää, kantaa vähemmistöihin tai juuri mihinkään muuhunkaan asiaan saati palvelujeni hinnoitteluun. Taitaa olla niin, että kun suppeaan sanavarastoon on löytynyt suuhun sopiva ilmaisu, sitä kannattaa viljellä asiayhteyden sopivuutta kummemmin tarkastelematta. 

Kauan sitten ruokakaupassa ihminen niinikään vuosien takaa huusi Lidlin täydeltä minua molemmilla käsillä osoittaen: "Tämä nainen tässä ei välitä lapsista". Sekin kirjattiin asiakaspalautteeksi niihin kirjoihin, joista ystäville ja tuttaville perustellaan kymmenen viikon kesäloman tarpeellisuutta. Vakavasti puhuen näille palautteille ja niiden antajille tietenkin huutonauretaan palleat riekaleiksi revenneinä ja samalle jutulle moneen kertaan. Niitä hekottamalla lisättyjä elämänvuosia ei voi ostaa pois millään hinnalla. 

Äidin osa on olla urpo, tollo, maailman ärsyttävin, maailman inhottavin, maailman laiskin, Suomen pöljin, Ilmolan epäoikeudenmukaisin. Täyslaidallisen saamiseen ei monimutkaisia tapahtumaketjuja tarvitse syntyä, ihan pelkkä perunoiden keittäminen lapselle, joka "ei nyt vaan käytä perunaa ravintonaan" riittää.  Eräänä myöhäisiltana kuulin yöunen läpi olevani maailman suurin petturi-unikeko. En ollut ymmärtänyt, että letityslupauksen aamuisia kiharoita odottavan mielestä olisikin pitänyt olla voimassa koko yön ajan. Käänsin kylkeä ja komensin nukkumaan. Tuntui missään juuri niin vähän kuin kaikki muukin edellä kerrottu. 

Aikuisuus on semmoista, että oppii ottamaan palautetta vastaan. Samaan aikaan muistaa, että ihmisillä on oikeus typeriin ja vääriinkiin mielipiteisiinsä ja että tyhmyys on jonkinlainen ihmisoikeus. Sitä ovat myös ajattelemattomuus ja näköalattomuus, vähän kuin oikeus polttaa tupakkaa ja juoda alaikäisenä Pink Catia, jos sattuu saamaan sellaista käsiinsä. Nuorena tyttönä pistelin takaisin, enää en järin jaksa vaivautua tai nöyryyttää vastapuolta ilmiselvällä verbaalisella tappiolla työmaalla tai kotonakaan. 

Se, ettei räksytyksen kuuleminen herätä enää mitään tunnetta, on erävoitto elämän vapaaottelussa. Kääntää melussa vaan kylkeä. Nukahtaa uudestaan. Katsoo suvakkihuoran suloista unta, niin levollisesti, että jaksaa taas rakastaa niitä lapsia, omatekemiä ja toistenkin aikaansaannoksia paljon enemmän kuin monet ikinä saavat tietää. 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti