torstai 20. huhtikuuta 2017

Nimeni on Äiti ja Opettaja

Joskus mielessä häivähtää joku ajatuskin. Ei usein, mutta useammin kuin on viime aikoina blogiin ilmaantunut. Korjataan asia. Kohta on koko kesä kynäilyä varten, kun auringonottokin kaivaa juonteita syvemmiksi. 

Viime aikoina olen miettinyt monesti itseeni kohdistuvaa nimittelyä. Valitettavan harvoin sen voi laskea hellittelykategoriaan, esiteinin kanssa asuessa kuulee kosolti muutakin. Ammatinharjoittamiseen liittyen kuulee aika ajoin ainakin mutkan kautta analyysin omista ominaisuuksistaan - olivatpa ne sitten työn kannalta relevantteja tai eivät. 

Mieleen muistui vuosituhannen alusta erään vanhemman kanssa käyty puhelinkeskustelu, jossa hän loihe luettelemaan, mikä kaikki minussa opettajana ei häntä miellyttänyt. Hän ei pitänyt arvossa "tyyliäni, hiuksiani tai ylipäätään mitään minussa". Nuorelle, 23-vuotiaalle opettajalle se oli ikimuistoinen puhelu opettajainhuoneen puhelinkopissa. Nyt onneksi tukkaakin on niin vähän, että kovin paljon kiukkua se ei voine kenessäkään kiehuttaa ja tyyli... no, tyylikkyydestä minulle ei edelleenkään makseta. 

Joku on taannoin ylentänyt suvakkihuoraksi. Nimeähän voi nykyisellään pitää arvonimen kaltaisena. Monet ihailemani rohkeat naiset ja osa miehistäkin on sellaisen saanut. Kukaan ei ole kummemmin ennen nimitystä tiedustellut suvaitsevaisuuteni määrää, kantaa vähemmistöihin tai juuri mihinkään muuhunkaan asiaan saati palvelujeni hinnoitteluun. Taitaa olla niin, että kun suppeaan sanavarastoon on löytynyt suuhun sopiva ilmaisu, sitä kannattaa viljellä asiayhteyden sopivuutta kummemmin tarkastelematta. 

Kauan sitten ruokakaupassa ihminen niinikään vuosien takaa huusi Lidlin täydeltä minua molemmilla käsillä osoittaen: "Tämä nainen tässä ei välitä lapsista". Sekin kirjattiin asiakaspalautteeksi niihin kirjoihin, joista ystäville ja tuttaville perustellaan kymmenen viikon kesäloman tarpeellisuutta. Vakavasti puhuen näille palautteille ja niiden antajille tietenkin huutonauretaan palleat riekaleiksi revenneinä ja samalle jutulle moneen kertaan. Niitä hekottamalla lisättyjä elämänvuosia ei voi ostaa pois millään hinnalla. 

Äidin osa on olla urpo, tollo, maailman ärsyttävin, maailman inhottavin, maailman laiskin, Suomen pöljin, Ilmolan epäoikeudenmukaisin. Täyslaidallisen saamiseen ei monimutkaisia tapahtumaketjuja tarvitse syntyä, ihan pelkkä perunoiden keittäminen lapselle, joka "ei nyt vaan käytä perunaa ravintonaan" riittää.  Eräänä myöhäisiltana kuulin yöunen läpi olevani maailman suurin petturi-unikeko. En ollut ymmärtänyt, että letityslupauksen aamuisia kiharoita odottavan mielestä olisikin pitänyt olla voimassa koko yön ajan. Käänsin kylkeä ja komensin nukkumaan. Tuntui missään juuri niin vähän kuin kaikki muukin edellä kerrottu. 

Aikuisuus on semmoista, että oppii ottamaan palautetta vastaan. Samaan aikaan muistaa, että ihmisillä on oikeus typeriin ja vääriinkiin mielipiteisiinsä ja että tyhmyys on jonkinlainen ihmisoikeus. Sitä ovat myös ajattelemattomuus ja näköalattomuus, vähän kuin oikeus polttaa tupakkaa ja juoda alaikäisenä Pink Catia, jos sattuu saamaan sellaista käsiinsä. Nuorena tyttönä pistelin takaisin, enää en järin jaksa vaivautua tai nöyryyttää vastapuolta ilmiselvällä verbaalisella tappiolla työmaalla tai kotonakaan. 

Se, ettei räksytyksen kuuleminen herätä enää mitään tunnetta, on erävoitto elämän vapaaottelussa. Kääntää melussa vaan kylkeä. Nukahtaa uudestaan. Katsoo suvakkihuoran suloista unta, niin levollisesti, että jaksaa taas rakastaa niitä lapsia, omatekemiä ja toistenkin aikaansaannoksia paljon enemmän kuin monet ikinä saavat tietää. 




maanantai 13. maaliskuuta 2017

Loma oi loma

Selvisin hiihtolomasta. Se kai on olennaisinta. Henkiin jääminen.

Yhdeksän päivää vailla järkevää fokusta tekemisessä on pitkä aika viettää enimmäkseen kotona ainoana tavoitteena olla käymättä yhtään kertaa pihalla koko loman aikana. Kokonaisuuteen oman mausteensa tuo kahdeksanvuotias polvivammainen, joka ei saa tehdä osapuilleen mitään, mihin tahto ja motivaatio riittäisivät. Kärsimystä on varmasti potea jalkaa kesken parhaan talviurheilukauden, mutta kärsimystä on myös kuunnella potemisesta aiheutuvaa tekemisen puutetta.

Tietenkin haja-asutusalueen ainoat kaverit olivat lomalla täydet yhdeksän päivää reissussa. Samaan aikaan autokyydin päässä olevat kaverit mutkittelivat Levillä ja Pyhällä, nauttivat serkkujen kanssa yhdessäolosta, olivat lataamassa akkuja Ruotsin puolella. Marina ei ollut kuopuksen yksinoikeus, esikoinen säesti niin, että koko ilmapiiri oli epävireinen aivan alusta saakka. Pudonnut ja sen myötä kadonnut nuorisojaoston älypuhelin ("mun koko elämä") ei suoranaisesti keventänyt tunnelmaa.

Oli meillä vieraitakin. Vanhan ei sopisi leikkiä enää kaikkivoipaa. Pitäisi jättää painavien vauvojen keikuttaminen niille, jotka ovat lapsen tehneetkin. Seuraamukset tosiasian sivuuttamisesta tuntee viikon verran kehossaan. Söin niskakipuun niin paljon särkylääkkeitä, että ne lopetettuani sain vieroituspäänsäryn. Sen karkoittamiseksi yritin lyhyen vierailun aikana rintamailla harrastaa kerran reipasta urheilumieltä edes sanaksi asti ja lainasin luvatta isän potkukelkkaa. Esla luisti mahtavasti Seponmutkaan ja takaisin. Nautin harhaisesta voiman tunteesta ja luulin jo hetken olevani elossa ja keskimääräistä paremmassa kunnossa. Ennen kuin sain kelkan nostettua takaisin seinää vasten, tunsin jo iskiaskivun oikean takamuksen (muhkuraisessa) yläosassa. Lähimmät neljä päivää tiedätte kyllä mitä. Kotiinpaluu kylkiasennossa etupenkillä.

Loma jo uhkaavasti läheni loppuaan, kun kivut hellittivät ja pystyi jotenkin hengittämään keuhkoihin edes puolet kapasiteetista ilman vihlontaa. Omassa kodissa viime syksyn rakennusprojektin viime silaukset alkoivat näyttäytyä häiritsevinä silmään kevätauringossa. Pari muutakin epäkohtaa, joita "kukaan muu" ei välitä huolehtia kuntoon, löytyi ympäristöä nopeasti vilkaisemalla vaivatta. Kumma, että talven aikana kasat olivat saaneet muhia aivan rauhassa ja ihan kuin marttyyri olisi ollut meillä sisäkkönä loman kaksi viimeistä päivää merkitsevien huokausten pilatessa ilmaa.

Meillä asuva mies totesi sunnuntai-iltana: "Ihan kiva loma, ainakin olen saanut levättyä". Suuri virheanalyysi julkituotavaksi vaimolle, joka on siivonnut viimeisen kahden vuorokauden aikana kaksikymmentäviisi tuntia. Ihmettelen, että toistakymmentä vuotta yhdessäoloa ei ole opettanut puolisoa hiippailemaan varovaisemmin miinakentällä.

Tänä aamuna tunsin suurta kiitollisuutta päästessäni töihin - siitäkin huolimatta, että kollegat laita lukien olivat ruskettuneita ja hyvinvoivia sielujansa myöten, kuka Kanarian auringosta voimaantuneena, kuka Afrikan nähneenä, joku lumihöperö Norjan hankia palvoneena tai loput muuten vain "joka-päivä-hiihtäneenä". Totesin, että minun lomani oli ihan suolesta pohjukaista myöten enkä halua sitä enempää muistella. Naaman iho on surkean huonossa kunnossa, en ole nukkunut ollenkaan viimeisinä kahtena yönä ja nuorimmainen on kissoille allerginen.

Joskus on näinkin. Kesälomaa odotellessa. Kymmenessä viikossa ehtiikin paljon kakkaa, kun sille päälle alkaa. Jännittävää odottaa, mitä kaikkea se voikaan olla.


tiistai 28. helmikuuta 2017

Teetkö näin ja näin, kuka tehdä jaksaa?

Tilasin itselleni käyttämältäni kuntosalilta personal trainerin ohjausajan (asiat, jotka täytyy olla tehtynä kerran ennen kuin täyttää neljäkymmentä). Omasta mielestäni tarvitsen ohjattujen voimistelutuntien lisäksi omaehtoista ja tavoitesuuntautunutta kilvoittelua itseni kanssa. Koska - - - you know ja sehän oli jo sovittu, että siitä teemasta ei riitä blogikirjoituksiksi kovin monta kertaa.

Menin ohjaustuokiolle naisten pitkissä kalsareissa ja hupparissa niin kuin olen nähnyt kaikkien puoliammattilaisten tekevän. Minun hupparissani lukee "Instant Teacher, just add Coffee", päättelin, että julistan pukeutumisellani olevani puoliksi liikunnallisen elämäntavan ruumiillistuma ja kansankynttilä samassa ihanan pehmeässä paketissa.

Ohjaaja oli ajatellut minulle kehonpainoharjoittelua, jolla lisätään lihasvoimaa sekä räjähtävyyttä. Rohkenin väittää, että perheeltä tiedusteltaessa jälkimmäistä ei tarvitse enää harjoitella muuten kuin säätelymielessä. "Kehonpaino" tarkoittikin tässä samaa kuin motorisesti haasteelliset vertikaalisesti suuntautuvat ja painovoimaa uhmaavat hokkuspokkustemput, joissa ei kuitenkaan käytetä lisäpainoa. Kehon paino riittää, ohjaaja sanoi. Olenkin tehnyt kaikkeni sitä lisätäkseni.

Tyhjän peilisalin autiudessa ohjaaja näytti minulle esimerkinomaisesti liikkeen, joka minun piti pyrkiä mahdollisimman täsmällisesti toistamaan. Sammakkohyppy kurkottaen kohti kattoa, alastulo imulla (absorb) koko jalkaterälle, lihaksikas ja kehonhallinnaltaan täydellinen henkilö näyttää sulavaliikkeisesti alle kerran. Sitä luulee tekevänsä saamansa näytön ja ohjeen mukaan ja samalla voi kolmelta peiliseinältä todeta, että tekee noin koko ajan sekä omaperäisesti eri tavalla että itsensä naurunalaiseksi. "Katsos, kun en ole ihan hetkeen tehnyt tällaisia kyykkyhyppelyitä, eikä kuuden kuukauden ajan jatkunut säännöllinen liikunta ole ihan vielä kompensoinut kahdentoista vuoden totaalilepoa". Tämä kaikki kahdeksalle eri liikkeelle ennen kuin nöyryytys saatiin päätökseen.

Personal trainerien koulutuksessa opetellaan varmasti appron (25op) laajuisesti kannustavan palautteen antamista kasvot peruslukemille pakottaen. Kaiken myönteisen palautteen ei ole myöskään pakko perustua todellisuudelle vaan vauvalihanvalkoiset valheet ovat täysin sallittuja. Ohjaushetkeni oli trainerin kannalta melko varmasti kuin pieni yksityinen sirkusnäytös, jossa katsojalle maksetaan neljänkymmenen euron sietämispalkkio nauramatta jättämisestä. Hän onnistui hienosti.

Onneksi kaikki salin seinät eivät ole peiliä vaan yksi antaa erinomaisesti kuntosaliyrityksen aulatilaan ja portaikkoon. Odottavilla ihmisparoilla ei ole muutakaan tekemistä kuin katsoa, mitä kaikkea ihmiset lasiseinän toisella puolella ovat valmiita tekemään epärealististen odotustensa täyttämiseksi (mieluiten ennen kesää). Ehdotin ohjaajalle, että hän voisi alkaa myydä ikkunan takana ihmettelevälle väkijoukolle lippuja naurujoogaan, koska sekin kai lasketaan jonkinlaiseksi hyvinvointipalveluksi. Voisin hyvin olla osapäiväinen sätkynukkepolo, elävä esimerkki tilasta, johon ei kannata itseään päästää.

Tulin kotiin ja terveysinnossani tein uunissa lehtikaalisipsejä. Sain syödä ne kaikki ihan yksin muun perheen katsellessa epäuskoisena vierestä. Tummanvihreät kasvikset ovat niin terveellisiä. Myöhemmin paikkasin energiavajetta parilla laskiaispullalla, eihän kukaan aivotyötä tekevä elä pelkällä lehtikaalilla. Ruokavalion koostumus keskimäärin riittävä, hyvää ja terveellistä sopivassa suhteessa.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Arjen järkyttävät asiat

"Äiti ja tytär järkyttyivät sukuelinten muotoisista karamelleista." (Siinä sen näkee, että sokeri on juuri niin haitallista kuin tiedemiehet meille kertovat.)

Tämä hiljaisen uutispäivän otsikko etsiytyi näkimiin arkiviikolla jommasta kummasta keltaisesta verkkolehdestä (varmaan samasta, johon perehtyneisyyttäni kiitin työpaikan perjantaivisassa, kun tiesin oitis Bull Mentulan vaimon nimen. En silti saanut täysiä pisteitä - koska jääpallokysymys).

Nostin kulmakarvoja karkkiuutisesta sen verran, että jaoin asian työkavereiden aamupiiriin. Opettajia ja ohjaajia ympyrässä nauratti - eivät niinkään ne makeiset vaan - jonkun järkyttyminen pikkuasiasta karkkihyllyllä. Minua nauratti, kun joku ei heti ymmärtänyt selittämällä sukuelimen muotoa, vaan puhelimesta kaivettiin uutisen kuvitus esille. Jonkun mielestä pippelinamit olisivat olleet hauska lisä kotitaloustunnilla tehtyihin ystävänpäivämuffinsseihin. Todettiin, että niiden pystyyn tahi vaakaan asettelulla voisi saada mukavia lisävivahteita leivonnaisiin ja kodeista alkuillasta tuleviin yhteydenottoihin.

Yhdessä totesimme, että järkytyksensietokykyä ts. suhteellisuudentajua oppii työssä lasten ja nuorten kanssa, muun muassa. En yhtäkkiä keksi, mikä voisi hätkähdyttää niin paljon, että viitsisi illalla vielä naputella iltapäivälehden toimitukseen omalla nimellään julistamaan järkytystään. Pitäisi olla jotakin kohtalaisen ennennäkemätöntä, mitä mikään ruumiinosa tai siitä piirretty kuva tai valettu viinikumi ei oikein edusta. En järkyty lapsellisuuksista, eivätkä taatusti kollegatkaan, vaikka samassa mediassa opettajia tällä viikolla moitittiinkin keskiluokkaisiksi ja lasten todellisuudesta vieraantuneiksi.

Meillä auditorion puupöytiin on kaiverrettu luolamiestyyliin moniakin kuvioita, joista suurimmasta osasta näkee, että taiteilija ei ole koskaan päässyt ikuistamaansa kohdetta oikeassa elämässä katsomaan. Koivupintaa käy sääliksi ja vähän tekijöitäkin, järkyttyminen ei ole ollenkaan niin lähellä kuin myötähäpeä.

"Anatomisesti väärin pöytään kaiverrettu kuva ulkosynnyttimistä johti oppilaan harhaan kokeessa!"

Kuluneella viikolla olen nähnyt oppilaiden käsivarsissa myös tussipiirroksia kirkkoveneistä, vaikka juuri kukaan lapsi ei ole nykymaailmassa edes nähnyt oikeaa venettä saati soutanut sitä. Muuta kristillistä kuvastoa en ole tavannut näissä diy-tatuoinneissa. Sanoin kyllä, mitä ajattelen ihotaiteesta (tyhmän näköistä), lääkkeeksi ojensin nestesaippuaa. Seuraavalla välitunnilla kahvia ei ollut lainkaan sen vaikeampi niellä kuin ennen kokemustakaan.

Ei tässä maailmassa kannattaisi ihan joka asiasta järkyttyä. On olemassa isoja asioita ja pieniä asioita ja sitten vielä erikseen niitä oikeasti järkyttäviä asioita, joita jokaisen eteen tarjoillaan iltauutisissa ja joskus jopa oikeassa elämässä. Pikkuasiat voi ohittaa kiihtymättä, vaikka ne sattuisivatkin tulemaan eteen karkkihyllyllä tai varsinkin siinä.

(Kolme päivää myöhemmin järkyttävät elinherkut oli myyty vitsikkäinä suuhunpantavina loppuun turkulaisesta kivijalkaputiikista. Järkyttävän oivaltava mainostemppu.)



tiistai 14. helmikuuta 2017

Nurmilinnun puuttuvat nukut

Väsyttämisellä ja nukuttamisella on vissi ero. Sen tietää jokainen, joka on joskus valvonut muutamana yönä vähän liian lähelle kellonsoittoa. En tarkoita nyt ollenkaan niitä iltoja, kun siskojen kanssa kietaistaan pikkuhame ja tipsykenkäpari koipiin ja mennään tanssahtelemaan anniskeluliikkeen pöydälle aamuneljään. Harvoin tehty mutta eron tunnistan. Tarkoitan niitä iltoja, kun muut ovat menneet maate kolme tuntia sitten, talo on hiljaa ja itse kääntyilee jenkkakahvoilta toisten päälle ja taas takaisin. Kolme tuntia sitten. Neljä tuntia sitten. Viisi tuntia sitten. Sitä on kuolemanväsynyt, mutta tila jatkuu yöstä toiseen. Ongelmanratkaisukyvyn taso on romahtanut neljä päivää sitten infantiiliasteelle. Kolmella portaalla ylöspäin mentäessä hengästyy. Silmänalusissa voi säilyttää pieniä tavaroita. Mutta ei nukuta, unta ei tule.

Ensin illalla kotitien varresta postilaatikon kohdalta sammuu katulamppu. Kello on yksitoista. Voi käydä kokeilemassa, veisikö tshekkiläinen animaatiohahmo mukanaan unten maille. Kun ei, voi nousta silittämään kissaa tai pyykkiä (jälkimmäistäkään ei muuten loputtomiin öitä riitä), juoda vähän vettä, istuskella sohvalla ja kokeilla kohta uudestaan. Laittaa radiota pienemmälle. Nousta pissalle. Katsoa pimeässä läheltä, että jälkikasvu hengittää. Yrittää mennä hiljaa takaisin metrikaksikymmentä senttiä leveään sänkyyn niin, ettei mies herää. Laittaa radiota kovemmalle. Kuulla kello yhden uutiset ja yöradion ohjelman laatu. Toivottavasti sinne eivät tänä yönä saa ihmiset vapaasti soittaa ja kertoa mistään. Nousta tarkastamaan, tuliko ulko-ovi lukkoon. Tuli. Istua sohvalla ja selata Hesarin viikkotabloidia. Juoda vähän vettä, lasi tyhjäksi. Silittää kissaa. Mennä takaisin sänkyyn ja hivuttaa itsensä varoen muumipeiton alle, ettei tuupi toista nukkujaa. Kääntää tyynystä viileä puoli. Muistaa, että Jorma Uotisen 12-vuotiaalta näyttävä vaimo nukkuu aina silkkityynyllä, koska se ei jätä ryppyjä kasvoihin. Kääntyä selälleen nukkumaan. Kuulla radiosta Wind of change. Käsittää, että selällään ei voi nukkua. Antaa ajatusten vaellella menneessä ja tulevassa. Kuunnella kahden uutiset, seurata lentolakon neuvotteluita tunti tunnilta. Käydä pissalla. Laskea, kuinka monta tuntia on kellonsoittoon. Neljä kokonaista. Laittaa radiota pienemmälle. Tämä on sitä äidin omaa aikaa. Hengitellä syvään ja menettää tajuntansa ainakin kevyesti. Kello soi kuudelta. 

Olen jo kauan sitten lakannut nukkumasta hyvin ja pitkään. Isäni tapaa sanoa, että maailma ei valmistu nukkumalla eikä sukupuoliyhteyttä harjoittamalla. Hän käyttää jälkimmäisestä n-sanaa. Se sointuu tuohon paremmin, mutta olen karsinut alatyyliset ilmaukset postauksista tietoisesti. Minusta kyllä tuntuu, että minä valmistuisin tulevan päivän koitoksiin, jos edes joskus nukkuisin lähelle kolmanneksen vuorokaudesta, vaikka maailma ei siitä muuksi muuttuisikaan. Jos uskoo perhosvaikutukseen, voisi koittaa saada ihmisille unta hinnalla millä hyvänsä. Ainakin perheen sisäinen negatiivisen ilmapiirin leviäminen saattaa saada alkunsa ihan vain väsyneestä äidistä.

Osaan kaikki taiat niin kuin nukkumattomuuden kokemusasiantuntijat yleensä osaavat. Magnesiumia, melatoniinia, vähän kustakin purkista. Liikuntaa ennen nukkumaanmenoa. Ei liikuntaa ennen nukkumaanmenoa. Ei ruutua sänkyyn. Ei mieltä kiihdyttäviä keskustelunaiheita iltakuuden jälkeen. Ei raskaita aterioita. Ei nälkäisenä petiin. Huolihetki ennen valojen sammuttamista. Kynä ja paperi sängyn vierelle. Viileä ja pimeä makuuhuone. Kamomillateetä. Lämmintä maitoa. Unilaulua. Kuuma suihku. Työasiat työpaikalle. Ei päivätorkkuja. Seitsemän sekuntia sisäänhengitystä ja kolme minuuttia ulospuhaltamista. Tai jotain.

Pahinta on, kun illalla alkaa valmistautuminen ei nukkumaan vaan valvomiseen. Kukkumisesta tulee vallitseva käytäntö, johon tarkoituksettomasti tottuu. Yöradion juontajista tulee sydänystäviä, radioon soittavista muista valvojista sitä vastoin ei tule koskaan. On parasta, kun ei ajattele mitään. Yön tunteina ei mikään ongelma aukea niin, että ratkaisu aamullakin vielä tuntuisi järkevältä. 

Isä sanoo (paljonkin asioita, koska on sekä älykäs että viisas), että sitten ehtii nukkua, kun on kaksi metriä multaa naaman päällä. Oikeassahan hän siinä on. Toivon, ettei se aika ihan vielä koita, niin paljon ei väsytä vielä. Ystäväni kertoi tunteneensa miehen, joka kuoli kahden viikon totaaliseen nukkumattomuuteen. Kai niitä ihmisiä nälkään silti enemmän menee, pitääpä kysyä opettajakollegoilta töissä. Aliravitsemuksen vaaraa tässä kropassa ei akuutisti ole. 






maanantai 13. helmikuuta 2017

Maalaa maailmasi

Ei ole semmoista sisäseinän maalisävyä vielä keksitty, joka olisi sekä hyvä nyt että neljän kuukauden päästä. Meillä ainakaan. Jos ovat Tikkurilassa keksineet, on se sen verran täältä etäällä etelässä, ettei ole vielä kulkeutunut ämpäreissä meidän eteiseen. Ja koska kerran ei, keskeiset seinät tulee maalata vähintään kaksi kertaa vuodessa matkalla kohti täydellisyyttä.

Seinien väri on mielentilakysymys. Syksyllä on kiva maalata tummempaa ja kodikkaampaa ja keväällä on välttämättä saatava raikastusta. Eihän solekko maalia! Seinien lisäksi vanhoja puukalusteita on myös hauska uudistaa tunnistamattomiksi, ja leivinuunin kyljet ovat nekin nopeita muutoskohteita. Piisin pinnan tiilikuviointi häviää ajan saatossa kolmenkymmenen maalikerroksen alle. Työkaverini arveli varovasti, että perheemme migreenit saattaisivat helpottaa, jos jossakin päin taloa ei olisi aina laaja maalattu alue kuivumassa. Voi olla, mutta toisaalta sopimaton sävy ottaa sekin lopulta aina yläpäähän. Taistelun voi vain hävitä.

Poikkesin viikonloppuna ystävän luona kotitaloudessa, jossa varmasti joka ikinen väri on soinnutettu toiseen niin, että ei riitele saati satu silmiin. Niin sanottuja huteja ei ole tainnut sisustajalle syntyä, aamutohvelit ja koiratkin ovat kuin värikartan tehosteväreistä. Mutta täydellistä sävyä ei ole löytynyt: niin se vain sielläkin emäntä haluaa kevään tullen vaihtaa keskeiseltä paikalta tumman seinän vaaleammaksi. Puoliso saa turhaan yrittää kaksin käsin heiluttaa työläys- (keltainen) tai mahdottomuuskortteja (punainen) ihan samaan viisiin kuin meilläkin entivanhaan. Entivanhaan, koska kotitaloudessamme on jo saavutettu luovutusvoitto, joka koskee kaikkia tuleviakin koitoksia. Vaimoväen tahto sisustusasioissa on tuulimyllyjäkin vahvempi ja se tulee lopulta aina toteutumaan vaikka sitten väsytystaistelun kautta. Terveisiä Jokisuulle.

Maalikaupassa on kuin viininmaistajaisissa, paljon hienostuneita sanoja ja vähän siltoja ymmärrykseen tai kosketuspintoja todellisuuteen. Sävyt myyvät unelmia, harmoniaa, sovinnollista perhe-elämää, Marsin ja Venuksen saumatonta liittoa niin, että hullaannuksissaan saattaa unohtaa olevansa ostamassa ihan vain maalia - Hydra, Deimus, Hyperion, Desdemona, Tiffany, Sorbetti, Valamo, Bungalow, Vulkaniitti, Mantteli. No okei, tuo viimeinen on vissiin se, joka laitetaan armeijan joulupuuroon? Voi kai maastokuvioinen seinä olla kodinturvajoukkojen mielestä mukava sisustuselementti. Täytyy muistaa kotonakin aina pukeutua hirviliiviin ja kypärään, ettei satu harjoitellessa.

Akaasia, Iglu, Cirrus, Morsian, Kielo - upeat valkoisen eri sävyt! Arki on kaukana, kukaan ei metelöi,  haise, piirrä seinään tai roiskuta siihen purkista valmista pastakastiketta, läksyt on aina tehty, kengät ovat kaapissa, tilillä tonni ylimääräistä.

Meidän värikartassa tuntuisi olevan Jankutus, Aamukärty, Likapyykki, Hervoton nauru, Kolme minuuttia liikaa paistunut paahtoleipä, Aktiivihiilihammastahna, Kissan oksennus, Tahma, Komposti, Maito loppu ja Liian lyhyt yöuni. Nekin ovat sävyjä tavallisen ihmisen tavallisesta elämästä. Varmaan siksi pitää saada maalata puolivuosittain, siltä varalta että joskus meillekin löytyisi Vaahtokarkki, Unelma onnesta, Intohimon tuulet, Sokerihuurretut karkkimurot ja mitä niitä on. Aina joku kuitenkin pilaa puuteripilvilinnan käymällä kakalla. Sitten taas maalataan.








Aakon vilun lenasaikit (siinä lukee viLun)

Aivot ovat jännä kapistus. Niiden toiminnassa on paljonkin salaperäistä ja kiehtovaa. Jossakin kurttuisten kerrosten ja mutkittelevien mielenkäkkyröiden seassa joillakin ihmisillä on ahdas kohta, johon sanaparit tahtovat jäädä vellaamaan edestakaisin. Sillä mielellä, että saisiko niistä syntymään jotakin huvittavaa. Matka jatkuu vasta, kun niistä on muodostettu muunnos, jossa ensimmäiset tavut vaihtavat paikkaa jotakuinkin suomen kielen äänneopin mukaisesti. Puhun sananmuunnoksista.

Omalla kohdallani kysessä on pysyvä haitta, elämänmittainen taival ominaisuuden kanssa, jota ei pysty hillitsemään. Mitä ei pysty hillitsemään, sen kanssa on itsen ja muiden elettävä. Ehkä en puhuisi invaliditeetista, mutta varmasti joku toinenkin maailmassa tietää, millaista on hekottaa sisäisesti, vaikka pitäisi olla aivan vakava/uskottava/osoittaa empatiaa. Sananmuunnoksia syntyy arkipäivissä väistämättä sellaisia määriä, ettei kiusallisia tilanteita voi välttää. Toisena vaihtoehtona on päästää outoutensa ääneen, eikä sekään useimmiten toimi. Pahinta on, jos pöljyys tulee julki itsehillinnän pystymättä sitä estämään. 

Jokapäiväisessä elämässä on säätiset ja uu, kassan nishkai (pian nia kiro), massipunsikat, pemmashasu ja aiton pelle, savinelo ja sami-lude talvisin, kudesaarot kesäisin. Tavanomaiset, mitääntarkoittamattomat muunnokset ovat pientä omaa aivojumppaa, eivätkä aiheuta tilanteita. Edellistä pahempia ovat lapsellista huumorirauhastani kutittelevat alapää-, pissa-, kakka-, seksi- ja muut vaikkapa ammatillisesti sopimattomat muunnokset, joita ei paranisi lipsautella ääneen. Pekka ja Kalle, Pekka ja Kasperi, parka kiskalla, lasikukko, sotamies rannalla. Joitakin tuotteita jätän mapersurketissa ostamatta aivan niiden nimen takia, Herkku Oivariini näistä vaikka hyvitelellyn mesi-erkkkinä. On sietämätöntä, jos hölmöt jutut kuormittavat aivoja, vaikka pitäisi elääkseen syödä (Ohutta Herkkua kuitenkin muuten hankin). Herkku on vaarallinen sana. En esimerkiksi koskaan sano "oi mitä herkkua". Enkä koskaan käy Lillin Kukassa tai Kampin Pitsassa. 

Omien lasten nimiä miettiessäni ensimmäinen kriteeri oli, etteivät nimet saa muodostaa muunnettuina mitään merkityksellistä muuta sanaparia. Onnistuin tehtävässä, mutta on mahdotonta ennustaa, mitä esimerkiksi ihmissuhteita muodostaessa tapahtuu nimille aikuisuudessa. (Isäni ehdotti, että hänen nimenvaihdoksensa myötä minusta voisi tullakin Kati Ukantytär, mikä ei helposti mene täällä läpi.) Nuorimmaiselleni muunteluvamma on periytynyt, jotakin äidiltäkin. Viisivuotiasta kiellettiin esikoulussa harrastamasta kyseistä luovuutta, mikä on sekä sääli että lastentarhanopettajaparkojen kannalta ymmärrettävää. Katsoivat, että kielelliset valmiudet olivat siltä osin lapasessa. 

Joskus vammattomien ts. terveiden ihmisten nimivalinnat naurattavat. Olen elämässäni nauranut tikahtuakseni noin kolme kertaa, joka kerta muille ihmisille ja elämän hassuille sattumuksille. Yhtä varmasti kuin sen, onko tuotteiden markkinointiosastolla sananmuuntajia, tietää joistakin ristiäisuutisista, harrastavatko nimenantajat sanaleikkejä. Taannoin eräs takavuosien huippujääkiekkoilija antoi lapselleen nimeksi Jax Sebastian. En meinannut selvitä uutisesta tolpilleni kahteen päivään.

Tähän postaukseen pitäisi nyt keksiä nasakka loppu. En pysty. Karalahdet veivät voiton. Ylämummossa heiluu. Sitkeän harjoittelun tuloksena se ei näy päälle päin. 



sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Kerro satu, kuvastin

Työpaikan naisten vessan käsienpesualtailla on peili. Sellainen iso, josta lyhyt ihminen näkee itsestään kaiken solisluiden yläpuolella kasvavan ja pidempi sisar ehkä hiukan enemmän. Peili on kaksi metriä leveä ja yltää käsienpesualtaalta toiselle. Siihen kun sattuu kaverin kanssa yhtä aikaa näpinhuuhdontaan, näkee mukavasti molempien naamat.

Koska minulla ilmaantuu pitkäaikaisen työparini kanssa samalla kellonlyömällä kaikki kuukautisista kevätflunssaan, olimme tässä taannoin yhtä aikaa myös käsipesulla, ehkä kolmatta kertaa stereona sen päivän aikana. Vastoin käytänteitäni jätin oman kuvan ihastelun sillä kertaa vähemmälle ja katsahdin peilin kautta työparin naamaan. Siinä se oli, naama ja - oivallus! 

Minä välittömästi kysymään työparilta, luuleeko hän olevansa tuon näköinen kuin tuolla peilissä (ja ei, hän ei ole mitenkään toispuoleisempi kuin me muutkaan). En muista, mitä vastaus sisälsi, mutta tajusin, että tietenkin ihmiset luulevat olevansa niin kuin peilistä näyttää ja minäkin, mutta sehän on pelkkä peilikuva. Siksi siis näytän valokuvissa aina niin omituiselta. Siksi siis näytän niin omituiselta ylipäätään. Koska olenkin muille ihmisille peilikuva peilikuvastani ja sitä, mikä peilistäni näkyy, ei ole ole olemassa kenellekään muille kuin itselleni. Mahtavaa petosta, josta ei mainita peilien käyttöohjeissa.

Tein asiasta saman tien elämää suuremman filosofisen kysymyksen. Keittiöpsykologialla julistettuna mielenterveyden edellytys numero yksi on, että maailma näkee ihmisen suurin piirtein samalla tavalla kuin mitä ihminen itsekin kuvittelee olevansa. Kovin suuret heitot näissä näkemyksissä johtavat helposti - - tilanteisiin. Niin kuin vaikka case of the Amerikan presidentti. Trump Towerin omakotitalomme kokoisen kylpyhuoneen (varmasti kalliista) peilistä näkyy vaalean, tuuheatukkaisen, atleettisen, älykkään ja twitteriläisittäin kompetetentin hurmurin perikuva kun taas me muut... No, me muut... näemme muuta. Vähän sama homma Johanna Tukiaisen kanssa, joka onkin ollut viime ajat ihanasti hiljaa. Vaikkakaan se ei poista hänen kuviaan Googlen kuvahausta, joka sylkee silmille kaikenlaista, vaikka olisi etsinyt aineistoa lintujen kevätmuuttoon. Voin kertoa, että kokeiltu on. Videotykki päällä sillä ainoalla kerralla kun jokainen kahdeksasta oppilaasta tuijotti hievahtamatta valkokankaalle. (Jos olisi käyttänyt peilin avulla toimivaa vanhempaa av-kalustoa kuten piirtoheitintä, kyseistä mielenkiintoista tilannetta ei olisi päässyt syntymään.)

"Kerro, kerro kuvastin" on ihan outo juttu. Muutenkaan minulla ei ole sellaista peiliä, joka olisi maksettu kehumaan kokonaisuutta, joka sinne muodostuu minun seisoessani omassa pukeutumishuoneessani sen edessä. Ja mikä on totuus? Onko se se, jonka itse näkee vai onko se se minkä muut näkevät? Jääkö välimaastoon vielä totuusvaihtoehtoja? Yritin perjantaina väittää ystävälleni, että olen ihan kiva ja helppo ihminen kotioloissa pidettäväksi, mihin hän nauraen vastasi: "no et todellakaan oo!" Siitä sen tietää, että peilissä on vikaa. Rehellisissä ystävissä sitä harvoin on. 

Nykyaikaisen peilin ongelma on kuulemma se, että se toimii ihanteellisesti vain silloin, kun valo osuu siihen suoraan. Miten minusta tuntuu, että aika usein minun peilini toimisi ihanteellisesti silloin, kun olisi melko lailla pimeää tai ainakin sopivan hämärää? Näkisinpä edes joskus sieltä Lumikin kuvan! Sillä olisi kellohame ja sirot sääret, puhvihihainen paita ei näyttäisi hänen yllään lainkaan Leipuri Hiivan työasulta ja vyötärö - you know! Kasvoissa ei olisi oikeamattomia tyynyryppyjä ja hiukset. Ne hiukset. Tai ihan mitkä tahansa hiukset, joiden kanssa pärjäisi. Täydellisessä peilikuvassa keikkuisivat taustalla kaikki ne ihanat kääpiötkin (muutkin kuin Jörö ja Nuhanenä, jotka kyllä tuntuvat asuvan meillä) ja ne palvoisivat minua, koska olisin herttainen, ihana ja rakastettava. Kiiruhtaisin töihin valkoisella ratsulla, jonka toiminnassa ei ilmenisi mitään vikaa. Oppilas toisi minulle hymyillen punaisen, vahapintaisen luomuomenan, jossa ei olisi edes ympäristömyrkkyä. Sen pituinen se. 



lauantai 11. helmikuuta 2017

Tavarataivas

Aika pitkään uskottelin itselleni olevani opettaja. Ajattelin, että olen se ihminen, joka pukeutuu Marimekon taskumekkoon ja esittää viitenä päivänä viikossa olevansa ihan järkevä ihminen. Se, joka oppilaiden uskomusten mukaan on Kihla-mekossaan niin omistautunut työlleen, että pienimmät heistä luulevat minun asuvan koululla. Harkitseva, käytännöllinen ja tasapainoinen. Tämän elämänhallinnan muut ihmiset luulevat virheellisesti ulottuvan muillekin elämänalueille.

Viime vuodet olen huomannut, että minulla on sivutoimi. Minulla on osto- ja myyntiliike. Sen toimiala on kodinsisustustavaran sekä naisten vaatteiden hankkiminen ja välittäminen eteenpäin. Välivaiheena varastointi; jemmaaminen, säilöntä, hilloaminen. Tiedätte kyllä. Neuletakkeja, pellavahousuja, trikoopuseroita, käsilaukkuja, kenkiä, verhoja, maljakoita, kynttiläpidikkeitä, vanhoja puisia huonekaluja, tyynynpäällisiä, torkkupeittoja - vain muutaman esimerkin mainitakseni. 

Suhteessa mikrokokoisen omakotitalon säilytystiloihin (lisäsiiven rakentamisesta huolimatta) sekä ihmisen käyttökapasiteettiin mainittuja tavararyhmiä on reilusti yli tarpeen. Pikaisella laskutoimituksella voisin pitää vähintään kaksi vuotta jokaisena päivänä eri päällysvaatteita ja joka neljäs päivä eri kenkäparia. Voin myös vaihtaa kodin ulkonäköä kuukausittain sellaiseksi, että mies ei voi töistä tullessaan olla täysin varma, kenen olohuoneeseen hän kävelee. Asiahan voi olla joko vapausaste tai (mielenterveys-)ongelma, mutta olen huomannut sen käytännössä olevan enemmän jälkimmäinen. 

Kaksi kertaa vuodessa varaan kirpputorilta pöydän kahdeksi viikoksi ja toteutan sivuammattini jälkiosaa. Pöytää tulee toki huoltaa kerran päivässä, mikä tarkoittaa vaarallista oleilua ei-vielä-omistamani käytetyn tavaran läheisyydessä. Myyntiajanjaksoon sisältyy kirjoittamaton sääntö olla ostamatta mitään naapuripöydistä, minkä noudattaminen yleensä onnistuukin. Onneksi vuodesta jää neljäkymmentäkahdeksan viikkoa, joita mitkään säännöt eivät koske.  

Nimenomaan second hand on pahin heikkouteni. Second hand is my right hand. Uusien artikkeleiden hankinta ei ole läheskään niin viehättävää tai mielenkiintoista. Rakastan vaatteita ja sisustamista ja kuvittelen toteuttavani itseäni näillä areenoilla ekologisella tavalla hoitamalla molempia muiden ihmisten uutena ostamilla tavaroilla. Rakastan muutosta ja tulen levottomaksi pysyvyydestä. Voin syksyllä ja keväällä myydä samaan hurahtaneille ihmisille kaiken sen, mitä en enää tarvitse (tai mitä en koskaan todellakaan tarvinnut saati käyttänyt). Ja se energiamäärä, joka tähän kaikkeen sirkukseen kuluu, riittäisi varmasti puolikkaan omakotitalon lämmittämiseen talvikuukausien ajan. 

Tällainen levottomuus ei näemmä periydy dominoivasti. Minimalistiesikoiseni, joka on kaiken järkevyyden ruumiillistuma, pyysi minulta kolmannella luokalla ollessaan, ettein koskaan ostaisi hänelle yhtään ainoaa vaatekappaletta. Hän on pysynyt vaatimuksessaan (kaappi siistinä) ja minä yritän parhaani mukaan kunnioittaa toivetta. Hän tietää tarkkaan, mitä omistaa. Minä en tiedä muuta kuin että omistan todella paljon enemmän kaikkea kuin ikinä jaksan kantaa tai pieneen Hiaceen mahtuu. Se, mitä omistan nyt, ei ole kolmen kuukauden päästä enää koostumukseltaan yhtään sama. 

Olisi kiva itsekin olla järkevä, järjestelmällinen ja levollinen sielu, jolla on asukokonaisuudet pinoissa Dymoilla hyllynreunaan merkittyinä ja pysyvä sisustus kotona. Olisi kiva olla sellainen, joka esittää ykkösammatissaan olevansa. Yhtä helposti voisin olla sotilaslentäjä, neurokirurgian osaston ylilääkäri tai olympiatason kilparatsastaja.

Mitä minulla ei ole, sitä ei tarvita. Mitä minulla on, sitäkään ei useimmiten tarvita. Mitä taas tarvitaan, sitä ei aina löydä, koska kaikki se mitä ei koskaan tarvita, on epäjärjestyksessä. Kolmeakymmentä erilaista mustaa, pitkähihaista trikoopaitaa on lähes mahdotonta saada pysymään yhdessä pinossa kahta päivää kauempaa. 










torstai 9. helmikuuta 2017

Hiiret, puikot, äidit ja muut

Isä oli lukenut ensimmäiset kolme blogipäivitystäni. Hän varovasti arveli, ettei paino-ongelmasta riitä blogin aineksiksi kovin pitkäksi aikaa (toiveikkaana ajattelin, että hän rivien välissä tarkoitti omani olevan niin pikkuruinen, että se on muutamalla kirjoituksella selätetty). Näkemyksen voi ymmärtää, kun tietää, että hän on ollut neljäkymmentä vuotta naimisissa varpusen (30g) kanssa. Todellisuudentaju meidän isompien lintujen tai erikoislintujen päänvaivoista ei ole sillä kohtaa kovin kehittynyt, jos ei sitä ole kotona päässyt läheltä seuraamaan. Uskon, että voin kirjoittaa tyytymättömyydestä omaan kehoon lyhyen tekstin ihan joka ikisenä loppuelämäni päivänä näkökulmaa vaihdellen. Eri asia on, jaksaako semmoista nillitystä kukaan lukea.

Isä liittyy tähän postaukseen silläkin tavalla, että olin viikolla hakemassa hänen Torista ostamaansa tietokoneen hiirtä naapurikunnasta. Vaan kaupantekijäherrapa ei löytänytkään hiirtä, kun sitä olisi tarvinnut lähteä minulle sovittuna aikana tuomaan ja vaihtamaan rahaksi. Hän minulle nolona soittamaan, että hiiri on mennyt kadoksiin vaimon siivousurakan myötä. Minua vähän hellästi ja lempeästi nauratti, luonnollisesti vaimona ymmärsin heti hiiren katoamiseen johtaneen tapahtumaketjun yksityiskohdat. Meinasin ehdottaa, että mitä jos etsisit sitä sen oikeasta säilytyspaikasta, mutta en hennonut minua vanhempaa, tuntematonta ihmistä käydä neuvomaan. En, vaikka tiedänkin kaikesta kaiken.

Kumma on, että kun minäkin siivoan, kukaan ei enää löydä mitään. Olen määritellyt siivoamisen lian poistamiseksi ja tavaroiden siirtämiseksi omille oikeille paikoilleen. Niin yksinkertaista järjestelyä en kuitenkaan kykene tekemään, etteikö siivouksenjälkeinen elämä täyttyisi siitä kuohunnasta, joka syntyy, kun kolme ihan fiksuina pitämääni ihmistä etsii vimmaisesti omia tavaroitaan. Siis vaikka ne ovat minun kriteereideni mukaan loogisilla paikoilla milloin tahansa kenen tahansa otettavissa. Saatan kyetä neuvomaan osan olinpaikoista, jos niitä tiedustellaan minulta kohtuullisen ajan kuluessa siivouksen lopettamisesta. Seuraavalla viikolla on turha itkeä hukkuneita tohveleita vaan ne pitää itse etsiä.

Tavaroiden löytäminen ei ole mikään pikku juttu talossa, jossa jokainen meistä omistaa varmasti neljäkymmentätuhatta erilaista artikkelia yltääkseen länsimaisin kriteerein onnellisuuteen. Hallittuun kaaokseen saattaa todellakin kadota yksi tietokoneen hiiri, luistelukypärä tai ehkä jokin isompikin harvemmin käytettävä esine. Siksi esimerkiksi keittiön kalusteet on kätevä ruuvata seiniin kiinni lujasti. Muutenkaan meillä kukaan toinen ei vaikutu siitä, että viikottain vaihtelen huonekalujen järjestystä, mutta se on toinen juttu kokonaan.

Usein tarvittavista asioista avainnippu on se, jonka etsimiseen kulutan päivittäin ainutlaatuisesta elämästäni varmasti keskimäärin varttitunnin. Sillä ei loogista paikkaa olekaan. Sain asiaa vierestä seuranneelta omalta mieheltä vuosipäivälahjaksi joulukuussa bluetoothilla ja kännykällä käytettävän piipparin, jonka voi liittää avaimenperään ja tarvittaessa soittaa siihen. Ongelma on se, etten ole kyseistä laitetta nähnyt sen koommin, eikä se vastaa puheluihini. On vaara, että kun löydän sen, en enää muista, mikä se on - käyttöohjeiden löytämisestä puhumattakaan.

Että oikeasti ymmärsin sitä hiiren hukannutta setää ihan hienosti, ja vaimoakin. Yritän järjestellä omaa elämää sellaiseksi, että edes suunnilleen tietäisin, missä mikäkin on siinä kuitenkaan onnistumatta. Olen kuitenkin perheessä sellaisessa asemassa, että en voi edes kysyä keneltäkään; aikuisuuden dilemma, yksi monista. Äidin kuuluu tietää.

(Ja sitä paitsi se minun varpusenkokoinen äitini tietääkin aina ja sillä on muiden huippuominaisuuksiensa lisäksi vielä löytämisen armolahjakin siltä varalta, että joku toinen on laittanut tärkeän jutun hukkaan. Paitsi nyt muistan, että äiti itse viime vuonna hukkasi puupöllin, johon oli istutettu pystyyn hänen tärkeimmät käsityöaarteensa eli kaikki yhdeksänsataakuusikymmentä eri paksuista neulontapuikkoa. En osaa sanoa, onko sitä vieläkään kukaan löytänyt. Siitä olen kuitenkin varma, että tälläkään hetkellä sen päällä ei ainakaan kukaan irvistelemättä istu.)