Voi V*#€%&#!

Kesälomareissulla tuli autossa kuunneltua tapoja uhmaten mainosrahoitteisia radiokanavia. Tarkoitan tällä noin kaksikymmentä kappaletta sisältäviä voimasoittolistoja, kellonaika- ja säätiedotuksia sekä riittävästi erilaisia mainostettavien tuotteiden ympärille rakennettuja kivoja pikku rallatuksia vuoron perään. Näitä huoltoasemapissataukojen lomassa, kokonaisuudesta jäi korkeakulttuuri aika etäälle.

Osaan paljon lauluja ihan ulkoakin. Olen niitä joskus jossakin jopa ääneen esittänyt ja saanut työstä korvausta. Mummot ovat itkeneet ja papatkin. En ole syitä välittänyt tiedustella. Tykkään musiikista, sitä on mukava kuunnella. Olemme myös laulavien ystäviemme kanssa todenneet, että joka asiasta ja sanasta on olemassa laulu ja se yleensä pääsee ilmoille, kun aasinsilta syntyy. (Yrittää-sanasta oli eilen vaikea keksiä.)

Mainitulla kesälomamatkalla lasten kanssa huomasin, että joka asiasta todella on laulu - ainakin mainoslaulu. Joka asiasta. Ehkä alapään kuivuudesta ei sentään tarvitsisi välttämättä tehdä viisua, kenties ilmankin voisi elää. Olisikohan mahdollista rakentaa radiomainos pelkän informatiivisen puheosuuden varaan vai onko todella aivan pakollista laulaa naisen pimpistä radiossa päiväsaikaan noin kaksi kertaa tunnin aikana?

Kirjoitan nyt tähän alle hengentuotteen, jonka kuunteleminen neljän päivän aikana saavutti vit-pisteen, jossa kanava vaihtui ensimmäisestä soinnusta. Katkoviivoilla merkitty on kolmitavuinen en--loppuinen tuotenimi, jota en kiusallanikaan tässä aio toistaa, koska minulla ei ole yhtään rahoittajaa tai yhteistyökumppania.

---
estrogeenin puute oli viedä sen
---
emättimen luonnollisen kosteuden
---
kuivuudesta turhaan kärsi en
---
asialla rakkauden

Ööh. Kuinka typeränä ihmistä voidaan pitää? Se on ihan varma, että vaikka kamelinvarpaani muuttuisikin kosteudeltaan saharalaisen dyynioppaan kengänpohjan kaltaiseksi (pelkkä hiki ja sekin sisäpuolella), en koskaan missään olosuhteissa hankkisi nestehukkaan apuvoimaa, jota on mainostettu lapsellisella ja alentavalla musiikkipätkällä maamme suurimmilla radiokanavilla. Olisin hiekkapaperi jalkovälissä ylpeästi voivottelematta, mutta tuota linimenttiä ei minun kosmetiikkahyllystäni löytyisi.

Miksi tässä maailmassa pitää järjestää tyhmistämistalkoita toistensa perään? Onko mainostoimiston pellepelottomille koskaan kustannettu yhtäkään kurssia näkemyksestä, tyylikkyydestä ja hienotunteisuudesta? Emättimen luonnollinen kosteus on asia, josta ei voi tehdä diskreettiä laulua eikä laulu myöskään tuo mainokseen mitään lisäarvoa. Ei voi tehdä diskreettiä eikä sen enempää mitään laulua, jos ei ole Mauri Antero Numminen, ja hänen tuotantonsa taas ei ole yltänyt voimasoittoon vuosikymmeniin (vaikka hän tekikin kappaleen kääntöpuolelta hanurista).

Tissi pimppi pylly peräpukama väliliha eturauhanen ummetus pissankarkailu ilmavaivat. Tässä muutamia, joista en halua kuulla mainoslaulua. Pystyn tällä elämänkokemuksella arvaamaan, että jos minulla on näihin liittyvää vaivaa, apteekista saattaa löytyä kättä pidempää, jos kuiskaan farmaseutille asiani ihan hiljaa hyllyjen välissä. Tarvitsen tietoa. Jos haluan musiikkielämyksen, avaan Spotifyn. Jos haluan myötähäpeän, avaan Iskelmän.

Tämmöinen avoimmuuden yhteiskunta, jossa uskotellaan, että kaikesta säästä sukuelimiin voidaan keskustella kenen kanssa vain ilman minkäänlaista häveliäisyyttä, on minusta kyseenalainen. Varsin vastenmieliseksi se muuttuu, kun ihmisten intiimeistä asioista syntyy duurirallatus, joka jää pitkällä aikavälillä soimaan korvaan siitäkin huolimatta, ettei vaivaa edes ole.

Vagifem. Vähän kuin fy fan. Ihan kelpo kirosana. Sitä tuskin kampanjalla haettiin.

Det är ju bra

Olin lapseni kanssa kirpputorilla. Hän ei halua ostaa koskaan mitään, koska hän on perinyt isältään elämänasenteekseen askeettisuuden. Tällä kertaa hän teki minut onnelliseksi ja poikkeuksen. Hän harkitsi valkoisen paljettimekon ostamista ja minä tunsin suurta voitonriemua orastavan materialismin äärellä. Minusta itse mekko näytti lähinnä lapsimorsiamelle sopivalta ja tiedustelinkin lapsukaiselta, missä hän on ajatellut pitävänsä puhtaanvalkoista kimallekolttua.

Virhe. Salamannopeasti hän muuttui omaksi eleettömäksi itsekseen ja sanoi; "Harkitsin asiaa vain hetken. JOS olisin ostanut tältä kirpparilta jotakin, olisin SAATTANUT ostaa tämän. En halua sitä kuitenkaan. Sillä voisi tosin mennä juhliin. Vaikka suomalaisilla ei ole koskaan mitään juhlia. Olisi muutettava Ruotsiin, siellä kaikki seremonioivat kuninkaallisten merkkipäiviä ja pitävät puutarhajuhlia. Ruotsalaiset ovat aina iloisia ja hymyilevät ja juttelevat paljon."

Tarkensin, että se on vähän ihmisestä itsestään kiinni, minkälaisia juhlia hän haluaa pitää ja kuinka paljon. Että ei ole rajan tälläkään puolella kiellettyä joskus aina pitää kutsuvieraskekkerit. Lapsi olisi niitä ruvennut samalle illalle jo järjestämään. Sanoin tietenkin, ettei se käy päinsä, ei sinne kukaan kuitenkaan tulisi näin lyhyellä varoitusajalla. Olin perussuomalainen ankeuttaja. Emme pitäneet mitään puutarhajuhlia, sehän lienee selvää, emme sinä iltana emmekä myöhemminkään. Eihän olisi ollut sitä paljettimekkoakaan.

Tänä iltana, kun perhe on poissa kotoa, katson Ylen Areenasta ohjelmaa Allsång på Skansen (olen luonnollisesti siivonnut jo kaikki kaapit). Siinä tukholmalaiselle aurinkoiselle puistoalueelle on kokoontunut iloisia, itseensä kevyesti suhtautuvia, tyylikkäisiin kesäasuihin pukeutuneita kaikenikäisiä ruotsalaisia. Vähän kuin jossakin rannikon vierasvenesatamassa saattaa joskus nähdä kotimaassakin, ohimennen, ja tuppaavat sielläkin puhumaan ruotsinruotsia. Jokainen hymyilee kameralle, monet tanssivat ja taputtavat käsiään. Joukossa on lapsia, jotka reippaasti laulavat mikrofoniin, kun sellainen tuodaan heidän eteensä.

Suomalaisille vastaava on mahdollista promillevälillä 0,49-0,51. Sen alle jäätäessä ollaan jäykkiä ja yli mentäessä katse ei enää seuraa terävästi. Vaatetuksessa emme tule koskaan pääsemään länsinaapurin tasolle. Toki on muistettava, mistä olemme lähtöisin. Metsäkansa on metsäkansaa. Säänmukainen pukeutuminen ennen kaikkea. Rumat ne vaatteilla koreilee.

Ruotsissa osataan. Tammerkosken sillalla -yhteislaulutilaisuus on länsinaapurin sisarohjelmaan verrattuna vaivaannuttavaa katsottavaa. Vaikka aurinko paistaisi Pohjoismaiden suurimmassa sisämaakaupungissa (Tampere), ihmiset ovat villahuiveissaan, mustissa körttiasuissaan ja väistelevät kameraa ja lopettavat laulamisen viimeistään sen nähdessään. Paikalle saapuneet ovat kuudenkymmenen ja kuoleman välissä. Tunnelma on virkeä kuin luterilaisessa jumalanpalveluksessa. Voisi luulla, että ihmiset ovat jalkapuihin kiinnitettyinä, kukaan ei seiso, taputa käsiään tai jammaile. Laulut on valittu virsikirjan lisälehdiltä osastosta elämän ehtoopuoli ja poismeno. Viimeiseksi ilmoille helähtää herkkä mollisointu ennen nauhoituksen loppurumpua.

Ajattelin tänään, että muutan kyllä Ruotsiin. Sinne on meiltä noin kolmekymmentä kilometriä matkaa, joten uho ei ole ylenpalttinen. Haluan, että ihmiset käyttävät hattuja ja hymyilevät toisilleen ja elämälle. Haluan sanoa "ganska bra" enkä "no enpä tiiä". Haluan tanssia juhannussalon ympärillä, en se otsassa.

Kymmenen viikon kesälima

Suvivitsi laahasi laimeasti viime lauantaina, se on yleensä ainoa juttu, joka jaksaa edes vähän hymyilyttää lukuvuoden päätteeksi. Oman ääneni lisäksi kuulin parin muun opettajan laulun, vaikka korkea sopraanoni ei yleensä minnekään kanna. Monesti tulee kuitenkin kiitettyä sitä laupeutta, joka armahtaa viimeisen kouluviikon jälkeen ja kyllähän kolmen ihmisen kuoroon jo liittyykin. Kylmä oli juhlapäivänä, pitsimekko tuntui samalta kuin puputytön asu perutuissa naamiaisissa ja suojavärikin oli kalenterista eikä suinkaan maastosta katsottu.

Kylmä vuodenaika päättyi toissapäivänä klo 23. Olin todistamassa hetkeä hamam-pyyhkeeseen (tarpeeksi suuri, ettei naapureiden tarvitse miettiä, minne katsoisivat) kääriytyneenä upouudella terassilla. Vedin henkeen kesää.  Pölyttäjän takalistokarvoitukseen tarkoitettu hitunen lensi kansankynttilää nenään ja toi tukun kavereitaan suoraan perille asti.  Ontelon takaseinässä väärin ohjelmoitu elimistö sai päästää puolustusjärjestelmänsä valloilleen ja kuihdutti elämänuskon sen kaikilta vinkkeleiltä tarkasteltuna. Avasi hanat täysille.

On vissiin olemassa silsoja, sieniä ja kutinoita, joita pystytään länsimaisen lääketieteen keinoilla edes jotenkin hoitamaan. Italialainen tutkimusryhmä meinaa vaihtaa venäläiseltä ihmiseltä pään ensi vuonna uuteen vartaloon, mitä voidaan jo pitää jonkinlaisena päättömänä (?) suunnitelmana. Ihailtavana yritteliäisyytenä. Tämä siitepölyhomma ei ole sellainen keksintökenttä ollenkaan. Apteekista ostettua linimenttiä ja innovaatiota on keittiöni työtasolla toisensa perään, voisin pitää kattavan tuote-esittelyn kaikista allergiaan liittyvistä saatavilla olevista hoitotuotteista, näytteet ovat jo kotonani käden ulottuvilla.

Kysyin farmaseutilta tällä viikolla, saanko tuplata setiritsiinivalmisteen käytön oireiden hoidossa. Ammatti-ihminen tunnisti lääkkeiden väärinkäyttäjän jo ulkomuodosta ja sanoi, että "kymmenelläkään tabletilla ei ole vielä saatu näyttöä myrkytysoireista, ota päivittäin niin monta kuin tarvitset". Teki mieleni kysyä, onko kymmenelläkään tabletilla saatu näyttöä tuloksellisesta allergian hoidosta. En kysynyt. Syytönhän se farmaseutti tilanteeseen on. Lopputulos ja hoitovaste näillä keinoin on kuitenkin se pyöreä numero. Mutta Yliopiston Apteekki selviää kuitenkin voitolle, toimitan oman osuuteni kansallisen kilpailukyvyn tukemisesta tällä tavalla lääkevalmistajien ja -jakelijoiden kautta. Oliko Uniikki-korttia?

En tiedä, kauanko tämä kestää. En tiedä, kauanko minä kestän tätä kesää - sitä on sentään takana kaksi ja puoli vuorokautta ja se on tuonut muassaan paljon muutakin kuin räkää ja kihinää. Kun armas aika joutuu, tulevat kärsäkkäät, turilaat ja jäärät. Ne lentävät pienten drone-koptereiden lailla ja takertuvat tukkaan ja silloin minä huudan korkealta eikä kukaan sano, että oletpa sinä hentoinen sopraano, yritäpä tuottaa sama ihan ääneen. Kohta linnut laulujansa visertää ja niiden ravinnoksi tarkoitettu hyttysmassa ehtii kupata kaikki paljaaksi unohtuneet ihoalueet ennen päätymistään kuoriutuneiden poikasten kiljuviin kurkkuihin. Ravintoketjua voisi vähän tiivistää tietyistä kohdista, pitää tehdä luomakuntaan kansalaisaloite. Käsittelyajat ovat toki helposti niin pitkiä, että tälle suvelle ei taida ehtiä minkään elimen käsittelyyn.

(Ihmisen on tyytyminen osaansa. Tässä saa seisoa eikä muuta voi. Saa myös istua ja maata, koska loma. Hyytelöiset silmät vuotavat, ei tarvitse miettiä, millainen meikki olisi alkukesän muodin mukainen - nyt se on au naturel eli maksamakkara tässä hei. Nenän alueen olen laajalti käsitellyt talouspaperilla, suorittanut sellaista kotikutoista mikrohiontaa. Lopputulos on punainen ja kipeä, saa nähdä häviävätkö juonteet. Jos niin käy, on kokeiltava seuraavaksi niistää parina päivänä otsaa. Lomarahat olen ohjannut suoraan apteekkiin, nehän kutistettiin jo muutenkin pienemmiksi. On liian kuuma, tukkimiehen täit ahdistelevat, pihassa on kaksikymmentä kiintokuutiota kuusimetristä koivurunkoa ja varastossa kahdeksankymmentä litraa valkoista talomaalia. Tarmon herraa on kuitenkin kiittäminen siitä, että ötökkäverkko on saatu oviaukkoon, pidetään sitä vaikka 11-vuotishääpäivälahjana. Se pitää kevyemmät harmit ulkopuolella, eivätkä koivurungot ole koskaan vielä yrittäneet haalautua itse sisälle, olen sen huomannut talven aikana.)

Second händ eli toinen käsi

Joskus vissiin tunnustinkin, että harrastan kirpputoreja. Ehkä se ei ole mikään oikea harrastus niin kuin pukkihyppely, kuppikakut tai leikekirjojen askartelu olisi, mutta kai se kuitenkin menee samaan harrastuskategoriaan kuin lukeminen, hyräily tai kävely, siis jotakin, mitä tekee ylimääräisellä ajallaan, kun ei siivoa, räpsäyttele pyykkejä tai vaihda verhoja tai talvirenkaita tai miestä. Tämmöisiä taisivat kirjoittaa ystäväkirjoihin kouluaikana kaikki ne, joilla ei ollut mitään oikeaa harrastusta.

Kun ihmiset lähtevät myymään omia käytettyjä tavaroitaan, syntyy mielenkiintoista aineistoa jos ei tutkimukseen niin ainakin ihmettelyyn. Usein kirpputoreilla parasta antia onkin loputtoman hamstraamisen sijasta tutkia, mitä ihmettä ihmisten varastojen syövereistä on löytynyt, miksi niitä on säästetty tähän saakka ja etenkin, kuinka ihmiset niitä myynti-ilmoituksissaan tai hintalapuissaan kuvailevat. Sama pätee niin kivijalkamyymälöihin kuin verkkokirppareihinkin.

"Kaunis mekko", "upea (kerran käytetty) alusvaatekokonaisuus" ja "käyttökelpoinen ladattava taskulamppu" ovat laatusanoineen inhokkejani. Ymmärrän, että sekaannusten välttämiseksi on kätevää kuvailla myytäviä tuotteita hintalappuun. Tähän riittäisivät mielestäni adjektiiveiksi (vastaa kysymykseen "millainen jokin on?") "sininen", "ruudullinen" tai "paripuoli", osaan itse muodostaa mielipiteeni käytetyn tavaran upeudesta tai käyttökelpoisuudesta ilman, että myyjän tarvitsee sitä puolesta-ajatella.

Hintalappujen kielentarkastus on oma alalajinsa huvittelussa. Parin vuosikymmenen aktiiviharrastuksen aikana kaikkein tutuimmat lainasanojen raiskaukset, välinpitämättömyys yhdys sana säännöistä tai tavuttamisen mielenkiintoiset variaatiot ovat tulleet tutuiksi. Joku myy kolitsia (myös golitsi, colitsi), ponchoa (bonzo, pontso), fliissiä (fleese, fleessi, pliisi) ja muuta monimutkaista. Koulu reppu, kuva kirjat ja kumi saappaat tekevät kauppansa myös käytettyinä ja luonto säästyy, sehän on pääasia. Jalkala-mput ja Teemaastiat ovat toisen aa-rre ja aika monelle roska.

En - niin paljon kuin kierrätysaatetta kannatankin - voi mitenkään hankkia itselleni tavaroita, jos niissä on aivan moukkamainen hintalapunkirjoitustyyli, en sittenkään, vaikka useimmat poistavatkin hintalaput ennen tavaran varsinaista käyttöönottoa. Joka kerta kun laittaisin ylle "beessin tunikan", ajattelisin vain sitä kirjoitusasua. Joskus tulee mieleen, että mitenkähän peruskoulu-uudistus onnistui omasta mielestään. Joskus vain. Että kannattiko valtava satsaus.

Monesti ajattelen, että jos minulla olisi kynä mukana, voisin kirjoitella hintalappuihin omia mielipiteitäni myynnissä olevista tavaroista, korjauksia moukkamaisimpiin oikeinkirjoitusvirheisiin ja vastineita myyjien kuvailuille. Luulen, että eniten kirjoittaisin kysymyksiä: "mitä ajattelit, kun toit tämän myytäväksi?", "elämmeköhän samassa tavaratodellisuudessa?", "tiedätkö, paljonko tämän hinta olisi markkoina?" tai "etkö ole koskaan nähnyt sanaa eye liner kirjoitettuna, kun versioit sen tällä tavalla?". Punakynällä olisi kätevä yhdistellä myös erilleen karanneet yhdyssanojen osat ja yksinkertaisimmat kirjainvirheet.

Minulla ei ole tapana kuljettaa kirjoitusvälineitä käytetyn tavaran liikkeissä, koska himo jättää jälkensä ja ikään kuin hitaasti keskustella myyjän kanssa hintalappujen välityksellä saattaisi kasvaa liian suureksi. On varmempaa jättää oikeassa olemisen paljastavat riskivälineet kotiin munalukon taakse. Vähän niin kuin jotkut jättävät huumorintajunsa ja elämänilonsa esimerkiksi töihin (tai elämään) tullessaan. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Nimeni on Äiti ja Opettaja

Joskus mielessä häivähtää joku ajatuskin. Ei usein, mutta useammin kuin on viime aikoina blogiin ilmaantunut. Korjataan asia. Kohta on koko kesä kynäilyä varten, kun auringonottokin kaivaa juonteita syvemmiksi. 

Viime aikoina olen miettinyt monesti itseeni kohdistuvaa nimittelyä. Valitettavan harvoin sen voi laskea hellittelykategoriaan, esiteinin kanssa asuessa kuulee kosolti muutakin. Ammatinharjoittamiseen liittyen kuulee aika ajoin ainakin mutkan kautta analyysin omista ominaisuuksistaan - olivatpa ne sitten työn kannalta relevantteja tai eivät. 

Mieleen muistui vuosituhannen alusta erään vanhemman kanssa käyty puhelinkeskustelu, jossa hän loihe luettelemaan, mikä kaikki minussa opettajana ei häntä miellyttänyt. Hän ei pitänyt arvossa "tyyliäni, hiuksiani tai ylipäätään mitään minussa". Nuorelle, 23-vuotiaalle opettajalle se oli ikimuistoinen puhelu opettajainhuoneen puhelinkopissa. Nyt onneksi tukkaakin on niin vähän, että kovin paljon kiukkua se ei voine kenessäkään kiehuttaa ja tyyli... no, tyylikkyydestä minulle ei edelleenkään makseta. 

Joku on taannoin ylentänyt suvakkihuoraksi. Nimeähän voi nykyisellään pitää arvonimen kaltaisena. Monet ihailemani rohkeat naiset ja osa miehistäkin on sellaisen saanut. Kukaan ei ole kummemmin ennen nimitystä tiedustellut suvaitsevaisuuteni määrää, kantaa vähemmistöihin tai juuri mihinkään muuhunkaan asiaan saati palvelujeni hinnoitteluun. Taitaa olla niin, että kun suppeaan sanavarastoon on löytynyt suuhun sopiva ilmaisu, sitä kannattaa viljellä asiayhteyden sopivuutta kummemmin tarkastelematta. 

Kauan sitten ruokakaupassa ihminen niinikään vuosien takaa huusi Lidlin täydeltä minua molemmilla käsillä osoittaen: "Tämä nainen tässä ei välitä lapsista". Sekin kirjattiin asiakaspalautteeksi niihin kirjoihin, joista ystäville ja tuttaville perustellaan kymmenen viikon kesäloman tarpeellisuutta. Vakavasti puhuen näille palautteille ja niiden antajille tietenkin huutonauretaan palleat riekaleiksi revenneinä ja samalle jutulle moneen kertaan. Niitä hekottamalla lisättyjä elämänvuosia ei voi ostaa pois millään hinnalla. 

Äidin osa on olla urpo, tollo, maailman ärsyttävin, maailman inhottavin, maailman laiskin, Suomen pöljin, Ilmolan epäoikeudenmukaisin. Täyslaidallisen saamiseen ei monimutkaisia tapahtumaketjuja tarvitse syntyä, ihan pelkkä perunoiden keittäminen lapselle, joka "ei nyt vaan käytä perunaa ravintonaan" riittää.  Eräänä myöhäisiltana kuulin yöunen läpi olevani maailman suurin petturi-unikeko. En ollut ymmärtänyt, että letityslupauksen aamuisia kiharoita odottavan mielestä olisikin pitänyt olla voimassa koko yön ajan. Käänsin kylkeä ja komensin nukkumaan. Tuntui missään juuri niin vähän kuin kaikki muukin edellä kerrottu. 

Aikuisuus on semmoista, että oppii ottamaan palautetta vastaan. Samaan aikaan muistaa, että ihmisillä on oikeus typeriin ja vääriinkiin mielipiteisiinsä ja että tyhmyys on jonkinlainen ihmisoikeus. Sitä ovat myös ajattelemattomuus ja näköalattomuus, vähän kuin oikeus polttaa tupakkaa ja juoda alaikäisenä Pink Catia, jos sattuu saamaan sellaista käsiinsä. Nuorena tyttönä pistelin takaisin, enää en järin jaksa vaivautua tai nöyryyttää vastapuolta ilmiselvällä verbaalisella tappiolla työmaalla tai kotonakaan. 

Se, ettei räksytyksen kuuleminen herätä enää mitään tunnetta, on erävoitto elämän vapaaottelussa. Kääntää melussa vaan kylkeä. Nukahtaa uudestaan. Katsoo suvakkihuoran suloista unta, niin levollisesti, että jaksaa taas rakastaa niitä lapsia, omatekemiä ja toistenkin aikaansaannoksia paljon enemmän kuin monet ikinä saavat tietää. 

Loma oi loma

Selvisin hiihtolomasta. Se kai on olennaisinta. Henkiin jääminen.

Yhdeksän päivää vailla järkevää fokusta tekemisessä on pitkä aika viettää enimmäkseen kotona ainoana tavoitteena olla käymättä yhtään kertaa pihalla koko loman aikana. Kokonaisuuteen oman mausteensa tuo kahdeksanvuotias polvivammainen, joka ei saa tehdä osapuilleen mitään, mihin tahto ja motivaatio riittäisivät. Kärsimystä on varmasti potea jalkaa kesken parhaan talviurheilukauden, mutta kärsimystä on myös kuunnella potemisesta aiheutuvaa tekemisen puutetta.

Tietenkin haja-asutusalueen ainoat kaverit olivat lomalla täydet yhdeksän päivää reissussa. Samaan aikaan autokyydin päässä olevat kaverit mutkittelivat Levillä ja Pyhällä, nauttivat serkkujen kanssa yhdessäolosta, olivat lataamassa akkuja Ruotsin puolella. Marina ei ollut kuopuksen yksinoikeus, esikoinen säesti niin, että koko ilmapiiri oli epävireinen aivan alusta saakka. Pudonnut ja sen myötä kadonnut nuorisojaoston älypuhelin ("mun koko elämä") ei suoranaisesti keventänyt tunnelmaa.

Oli meillä vieraitakin. Vanhan ei sopisi leikkiä enää kaikkivoipaa. Pitäisi jättää painavien vauvojen keikuttaminen niille, jotka ovat lapsen tehneetkin. Seuraamukset tosiasian sivuuttamisesta tuntee viikon verran kehossaan. Söin niskakipuun niin paljon särkylääkkeitä, että ne lopetettuani sain vieroituspäänsäryn. Sen karkoittamiseksi yritin lyhyen vierailun aikana rintamailla harrastaa kerran reipasta urheilumieltä edes sanaksi asti ja lainasin luvatta isän potkukelkkaa. Esla luisti mahtavasti Seponmutkaan ja takaisin. Nautin harhaisesta voiman tunteesta ja luulin jo hetken olevani elossa ja keskimääräistä paremmassa kunnossa. Ennen kuin sain kelkan nostettua takaisin seinää vasten, tunsin jo iskiaskivun oikean takamuksen (muhkuraisessa) yläosassa. Lähimmät neljä päivää tiedätte kyllä mitä. Kotiinpaluu kylkiasennossa etupenkillä.

Loma jo uhkaavasti läheni loppuaan, kun kivut hellittivät ja pystyi jotenkin hengittämään keuhkoihin edes puolet kapasiteetista ilman vihlontaa. Omassa kodissa viime syksyn rakennusprojektin viime silaukset alkoivat näyttäytyä häiritsevinä silmään kevätauringossa. Pari muutakin epäkohtaa, joita "kukaan muu" ei välitä huolehtia kuntoon, löytyi ympäristöä nopeasti vilkaisemalla vaivatta. Kumma, että talven aikana kasat olivat saaneet muhia aivan rauhassa ja ihan kuin marttyyri olisi ollut meillä sisäkkönä loman kaksi viimeistä päivää merkitsevien huokausten pilatessa ilmaa.

Meillä asuva mies totesi sunnuntai-iltana: "Ihan kiva loma, ainakin olen saanut levättyä". Suuri virheanalyysi julkituotavaksi vaimolle, joka on siivonnut viimeisen kahden vuorokauden aikana kaksikymmentäviisi tuntia. Ihmettelen, että toistakymmentä vuotta yhdessäoloa ei ole opettanut puolisoa hiippailemaan varovaisemmin miinakentällä.

Tänä aamuna tunsin suurta kiitollisuutta päästessäni töihin - siitäkin huolimatta, että kollegat laita lukien olivat ruskettuneita ja hyvinvoivia sielujansa myöten, kuka Kanarian auringosta voimaantuneena, kuka Afrikan nähneenä, joku lumihöperö Norjan hankia palvoneena tai loput muuten vain "joka-päivä-hiihtäneenä". Totesin, että minun lomani oli ihan suolesta pohjukaista myöten enkä halua sitä enempää muistella. Naaman iho on surkean huonossa kunnossa, en ole nukkunut ollenkaan viimeisinä kahtena yönä ja nuorimmainen on kissoille allerginen.

Joskus on näinkin. Kesälomaa odotellessa. Kymmenessä viikossa ehtiikin paljon kakkaa, kun sille päälle alkaa. Jännittävää odottaa, mitä kaikkea se voikaan olla.

Teetkö näin ja näin, kuka tehdä jaksaa?

Tilasin itselleni käyttämältäni kuntosalilta personal trainerin ohjausajan (asiat, jotka täytyy olla tehtynä kerran ennen kuin täyttää neljäkymmentä). Omasta mielestäni tarvitsen ohjattujen voimistelutuntien lisäksi omaehtoista ja tavoitesuuntautunutta kilvoittelua itseni kanssa. Koska - - - you know ja sehän oli jo sovittu, että siitä teemasta ei riitä blogikirjoituksiksi kovin monta kertaa.

Menin ohjaustuokiolle naisten pitkissä kalsareissa ja hupparissa niin kuin olen nähnyt kaikkien puoliammattilaisten tekevän. Minun hupparissani lukee "Instant Teacher, just add Coffee", päättelin, että julistan pukeutumisellani olevani puoliksi liikunnallisen elämäntavan ruumiillistuma ja kansankynttilä samassa ihanan pehmeässä paketissa.

Ohjaaja oli ajatellut minulle kehonpainoharjoittelua, jolla lisätään lihasvoimaa sekä räjähtävyyttä. Rohkenin väittää, että perheeltä tiedusteltaessa jälkimmäistä ei tarvitse enää harjoitella muuten kuin säätelymielessä. "Kehonpaino" tarkoittikin tässä samaa kuin motorisesti haasteelliset vertikaalisesti suuntautuvat ja painovoimaa uhmaavat hokkuspokkustemput, joissa ei kuitenkaan käytetä lisäpainoa. Kehon paino riittää, ohjaaja sanoi. Olenkin tehnyt kaikkeni sitä lisätäkseni.

Tyhjän peilisalin autiudessa ohjaaja näytti minulle esimerkinomaisesti liikkeen, joka minun piti pyrkiä mahdollisimman täsmällisesti toistamaan. Sammakkohyppy kurkottaen kohti kattoa, alastulo imulla (absorb) koko jalkaterälle, lihaksikas ja kehonhallinnaltaan täydellinen henkilö näyttää sulavaliikkeisesti alle kerran. Sitä luulee tekevänsä saamansa näytön ja ohjeen mukaan ja samalla voi kolmelta peiliseinältä todeta, että tekee noin koko ajan sekä omaperäisesti eri tavalla että itsensä naurunalaiseksi. "Katsos, kun en ole ihan hetkeen tehnyt tällaisia kyykkyhyppelyitä, eikä kuuden kuukauden ajan jatkunut säännöllinen liikunta ole ihan vielä kompensoinut kahdentoista vuoden totaalilepoa". Tämä kaikki kahdeksalle eri liikkeelle ennen kuin nöyryytys saatiin päätökseen.

Personal trainerien koulutuksessa opetellaan varmasti appron (25op) laajuisesti kannustavan palautteen antamista kasvot peruslukemille pakottaen. Kaiken myönteisen palautteen ei ole myöskään pakko perustua todellisuudelle vaan vauvalihanvalkoiset valheet ovat täysin sallittuja. Ohjaushetkeni oli trainerin kannalta melko varmasti kuin pieni yksityinen sirkusnäytös, jossa katsojalle maksetaan neljänkymmenen euron sietämispalkkio nauramatta jättämisestä. Hän onnistui hienosti.

Onneksi kaikki salin seinät eivät ole peiliä vaan yksi antaa erinomaisesti kuntosaliyrityksen aulatilaan ja portaikkoon. Odottavilla ihmisparoilla ei ole muutakaan tekemistä kuin katsoa, mitä kaikkea ihmiset lasiseinän toisella puolella ovat valmiita tekemään epärealististen odotustensa täyttämiseksi (mieluiten ennen kesää). Ehdotin ohjaajalle, että hän voisi alkaa myydä ikkunan takana ihmettelevälle väkijoukolle lippuja naurujoogaan, koska sekin kai lasketaan jonkinlaiseksi hyvinvointipalveluksi. Voisin hyvin olla osapäiväinen sätkynukkepolo, elävä esimerkki tilasta, johon ei kannata itseään päästää.

Tulin kotiin ja terveysinnossani tein uunissa lehtikaalisipsejä. Sain syödä ne kaikki ihan yksin muun perheen katsellessa epäuskoisena vierestä. Tummanvihreät kasvikset ovat niin terveellisiä. Myöhemmin paikkasin energiavajetta parilla laskiaispullalla, eihän kukaan aivotyötä tekevä elä pelkällä lehtikaalilla. Ruokavalion koostumus keskimäärin riittävä, hyvää ja terveellistä sopivassa suhteessa.

Arjen järkyttävät asiat

"Äiti ja tytär järkyttyivät sukuelinten muotoisista karamelleista." (Siinä sen näkee, että sokeri on juuri niin haitallista kuin tiedemiehet meille kertovat.)

Tämä hiljaisen uutispäivän otsikko etsiytyi näkimiin arkiviikolla jommasta kummasta keltaisesta verkkolehdestä (varmaan samasta, johon perehtyneisyyttäni kiitin työpaikan perjantaivisassa, kun tiesin oitis Bull Mentulan vaimon nimen. En silti saanut täysiä pisteitä - koska jääpallokysymys).

Nostin kulmakarvoja karkkiuutisesta sen verran, että jaoin asian työkavereiden aamupiiriin. Opettajia ja ohjaajia ympyrässä nauratti - eivät niinkään ne makeiset vaan - jonkun järkyttyminen pikkuasiasta karkkihyllyllä. Minua nauratti, kun joku ei heti ymmärtänyt selittämällä sukuelimen muotoa, vaan puhelimesta kaivettiin uutisen kuvitus esille. Jonkun mielestä pippelinamit olisivat olleet hauska lisä kotitaloustunnilla tehtyihin ystävänpäivämuffinsseihin. Todettiin, että niiden pystyyn tahi vaakaan asettelulla voisi saada mukavia lisävivahteita leivonnaisiin ja kodeista alkuillasta tuleviin yhteydenottoihin.

Yhdessä totesimme, että järkytyksensietokykyä ts. suhteellisuudentajua oppii työssä lasten ja nuorten kanssa, muun muassa. En yhtäkkiä keksi, mikä voisi hätkähdyttää niin paljon, että viitsisi illalla vielä naputella iltapäivälehden toimitukseen omalla nimellään julistamaan järkytystään. Pitäisi olla jotakin kohtalaisen ennennäkemätöntä, mitä mikään ruumiinosa tai siitä piirretty kuva tai valettu viinikumi ei oikein edusta. En järkyty lapsellisuuksista, eivätkä taatusti kollegatkaan, vaikka samassa mediassa opettajia tällä viikolla moitittiinkin keskiluokkaisiksi ja lasten todellisuudesta vieraantuneiksi.

Meillä auditorion puupöytiin on kaiverrettu luolamiestyyliin moniakin kuvioita, joista suurimmasta osasta näkee, että taiteilija ei ole koskaan päässyt ikuistamaansa kohdetta oikeassa elämässä katsomaan. Koivupintaa käy sääliksi ja vähän tekijöitäkin, järkyttyminen ei ole ollenkaan niin lähellä kuin myötähäpeä.

"Anatomisesti väärin pöytään kaiverrettu kuva ulkosynnyttimistä johti oppilaan harhaan kokeessa!"

Kuluneella viikolla olen nähnyt oppilaiden käsivarsissa myös tussipiirroksia kirkkoveneistä, vaikka juuri kukaan lapsi ei ole nykymaailmassa edes nähnyt oikeaa venettä saati soutanut sitä. Muuta kristillistä kuvastoa en ole tavannut näissä diy-tatuoinneissa. Sanoin kyllä, mitä ajattelen ihotaiteesta (tyhmän näköistä), lääkkeeksi ojensin nestesaippuaa. Seuraavalla välitunnilla kahvia ei ollut lainkaan sen vaikeampi niellä kuin ennen kokemustakaan.

Ei tässä maailmassa kannattaisi ihan joka asiasta järkyttyä. On olemassa isoja asioita ja pieniä asioita ja sitten vielä erikseen niitä oikeasti järkyttäviä asioita, joita jokaisen eteen tarjoillaan iltauutisissa ja joskus jopa oikeassa elämässä. Pikkuasiat voi ohittaa kiihtymättä, vaikka ne sattuisivatkin tulemaan eteen karkkihyllyllä tai varsinkin siinä.

(Kolme päivää myöhemmin järkyttävät elinherkut oli myyty vitsikkäinä suuhunpantavina loppuun turkulaisesta kivijalkaputiikista. Järkyttävän oivaltava mainostemppu.)

Nurmilinnun puuttuvat nukut

Väsyttämisellä ja nukuttamisella on vissi ero. Sen tietää jokainen, joka on joskus valvonut muutamana yönä vähän liian lähelle kellonsoittoa. En tarkoita nyt ollenkaan niitä iltoja, kun siskojen kanssa kietaistaan pikkuhame ja tipsykenkäpari koipiin ja mennään tanssahtelemaan anniskeluliikkeen pöydälle aamuneljään. Harvoin tehty mutta eron tunnistan. Tarkoitan niitä iltoja, kun muut ovat menneet maate kolme tuntia sitten, talo on hiljaa ja itse kääntyilee jenkkakahvoilta toisten päälle ja taas takaisin. Kolme tuntia sitten. Neljä tuntia sitten. Viisi tuntia sitten. Sitä on kuolemanväsynyt, mutta tila jatkuu yöstä toiseen. Ongelmanratkaisukyvyn taso on romahtanut neljä päivää sitten infantiiliasteelle. Kolmella portaalla ylöspäin mentäessä hengästyy. Silmänalusissa voi säilyttää pieniä tavaroita. Mutta ei nukuta, unta ei tule.

Ensin illalla kotitien varresta postilaatikon kohdalta sammuu katulamppu. Kello on yksitoista. Voi käydä kokeilemassa, veisikö tshekkiläinen animaatiohahmo mukanaan unten maille. Kun ei, voi nousta silittämään kissaa tai pyykkiä (jälkimmäistäkään ei muuten loputtomiin öitä riitä), juoda vähän vettä, istuskella sohvalla ja kokeilla kohta uudestaan. Laittaa radiota pienemmälle. Nousta pissalle. Katsoa pimeässä läheltä, että jälkikasvu hengittää. Yrittää mennä hiljaa takaisin metrikaksikymmentä senttiä leveään sänkyyn niin, ettei mies herää. Laittaa radiota kovemmalle. Kuulla kello yhden uutiset ja yöradion ohjelman laatu. Toivottavasti sinne eivät tänä yönä saa ihmiset vapaasti soittaa ja kertoa mistään. Nousta tarkastamaan, tuliko ulko-ovi lukkoon. Tuli. Istua sohvalla ja selata Hesarin viikkotabloidia. Juoda vähän vettä, lasi tyhjäksi. Silittää kissaa. Mennä takaisin sänkyyn ja hivuttaa itsensä varoen muumipeiton alle, ettei tuupi toista nukkujaa. Kääntää tyynystä viileä puoli. Muistaa, että Jorma Uotisen 12-vuotiaalta näyttävä vaimo nukkuu aina silkkityynyllä, koska se ei jätä ryppyjä kasvoihin. Kääntyä selälleen nukkumaan. Kuulla radiosta Wind of change. Käsittää, että selällään ei voi nukkua. Antaa ajatusten vaellella menneessä ja tulevassa. Kuunnella kahden uutiset, seurata lentolakon neuvotteluita tunti tunnilta. Käydä pissalla. Laskea, kuinka monta tuntia on kellonsoittoon. Neljä kokonaista. Laittaa radiota pienemmälle. Tämä on sitä äidin omaa aikaa. Hengitellä syvään ja menettää tajuntansa ainakin kevyesti. Kello soi kuudelta. 

Olen jo kauan sitten lakannut nukkumasta hyvin ja pitkään. Isäni tapaa sanoa, että maailma ei valmistu nukkumalla eikä sukupuoliyhteyttä harjoittamalla. Hän käyttää jälkimmäisestä n-sanaa. Se sointuu tuohon paremmin, mutta olen karsinut alatyyliset ilmaukset postauksista tietoisesti. Minusta kyllä tuntuu, että minä valmistuisin tulevan päivän koitoksiin, jos edes joskus nukkuisin lähelle kolmanneksen vuorokaudesta, vaikka maailma ei siitä muuksi muuttuisikaan. Jos uskoo perhosvaikutukseen, voisi koittaa saada ihmisille unta hinnalla millä hyvänsä. Ainakin perheen sisäinen negatiivisen ilmapiirin leviäminen saattaa saada alkunsa ihan vain väsyneestä äidistä.

Osaan kaikki taiat niin kuin nukkumattomuuden kokemusasiantuntijat yleensä osaavat. Magnesiumia, melatoniinia, vähän kustakin purkista. Liikuntaa ennen nukkumaanmenoa. Ei liikuntaa ennen nukkumaanmenoa. Ei ruutua sänkyyn. Ei mieltä kiihdyttäviä keskustelunaiheita iltakuuden jälkeen. Ei raskaita aterioita. Ei nälkäisenä petiin. Huolihetki ennen valojen sammuttamista. Kynä ja paperi sängyn vierelle. Viileä ja pimeä makuuhuone. Kamomillateetä. Lämmintä maitoa. Unilaulua. Kuuma suihku. Työasiat työpaikalle. Ei päivätorkkuja. Seitsemän sekuntia sisäänhengitystä ja kolme minuuttia ulospuhaltamista. Tai jotain.

Pahinta on, kun illalla alkaa valmistautuminen ei nukkumaan vaan valvomiseen. Kukkumisesta tulee vallitseva käytäntö, johon tarkoituksettomasti tottuu. Yöradion juontajista tulee sydänystäviä, radioon soittavista muista valvojista sitä vastoin ei tule koskaan. On parasta, kun ei ajattele mitään. Yön tunteina ei mikään ongelma aukea niin, että ratkaisu aamullakin vielä tuntuisi järkevältä. 

Isä sanoo (paljonkin asioita, koska on sekä älykäs että viisas), että sitten ehtii nukkua, kun on kaksi metriä multaa naaman päällä. Oikeassahan hän siinä on. Toivon, ettei se aika ihan vielä koita, niin paljon ei väsytä vielä. Ystäväni kertoi tunteneensa miehen, joka kuoli kahden viikon totaaliseen nukkumattomuuteen. Kai niitä ihmisiä nälkään silti enemmän menee, pitääpä kysyä opettajakollegoilta töissä. Aliravitsemuksen vaaraa tässä kropassa ei akuutisti ole. 

Maalaa maailmasi

Ei ole semmoista sisäseinän maalisävyä vielä keksitty, joka olisi sekä hyvä nyt että neljän kuukauden päästä. Meillä ainakaan. Jos ovat Tikkurilassa keksineet, on se sen verran täältä etäällä etelässä, ettei ole vielä kulkeutunut ämpäreissä meidän eteiseen. Ja koska kerran ei, keskeiset seinät tulee maalata vähintään kaksi kertaa vuodessa matkalla kohti täydellisyyttä.

Seinien väri on mielentilakysymys. Syksyllä on kiva maalata tummempaa ja kodikkaampaa ja keväällä on välttämättä saatava raikastusta. Eihän solekko maalia! Seinien lisäksi vanhoja puukalusteita on myös hauska uudistaa tunnistamattomiksi, ja leivinuunin kyljet ovat nekin nopeita muutoskohteita. Piisin pinnan tiilikuviointi häviää ajan saatossa kolmenkymmenen maalikerroksen alle. Työkaverini arveli varovasti, että perheemme migreenit saattaisivat helpottaa, jos jossakin päin taloa ei olisi aina laaja maalattu alue kuivumassa. Voi olla, mutta toisaalta sopimaton sävy ottaa sekin lopulta aina yläpäähän. Taistelun voi vain hävitä.

Poikkesin viikonloppuna ystävän luona kotitaloudessa, jossa varmasti joka ikinen väri on soinnutettu toiseen niin, että ei riitele saati satu silmiin. Niin sanottuja huteja ei ole tainnut sisustajalle syntyä, aamutohvelit ja koiratkin ovat kuin värikartan tehosteväreistä. Mutta täydellistä sävyä ei ole löytynyt: niin se vain sielläkin emäntä haluaa kevään tullen vaihtaa keskeiseltä paikalta tumman seinän vaaleammaksi. Puoliso saa turhaan yrittää kaksin käsin heiluttaa työläys- (keltainen) tai mahdottomuuskortteja (punainen) ihan samaan viisiin kuin meilläkin entivanhaan. Entivanhaan, koska kotitaloudessamme on jo saavutettu luovutusvoitto, joka koskee kaikkia tuleviakin koitoksia. Vaimoväen tahto sisustusasioissa on tuulimyllyjäkin vahvempi ja se tulee lopulta aina toteutumaan vaikka sitten väsytystaistelun kautta. Terveisiä Jokisuulle.

Maalikaupassa on kuin viininmaistajaisissa, paljon hienostuneita sanoja ja vähän siltoja ymmärrykseen tai kosketuspintoja todellisuuteen. Sävyt myyvät unelmia, harmoniaa, sovinnollista perhe-elämää, Marsin ja Venuksen saumatonta liittoa niin, että hullaannuksissaan saattaa unohtaa olevansa ostamassa ihan vain maalia - Hydra, Deimus, Hyperion, Desdemona, Tiffany, Sorbetti, Valamo, Bungalow, Vulkaniitti, Mantteli. No okei, tuo viimeinen on vissiin se, joka laitetaan armeijan joulupuuroon? Voi kai maastokuvioinen seinä olla kodinturvajoukkojen mielestä mukava sisustuselementti. Täytyy muistaa kotonakin aina pukeutua hirviliiviin ja kypärään, ettei satu harjoitellessa.

Akaasia, Iglu, Cirrus, Morsian, Kielo - upeat valkoisen eri sävyt! Arki on kaukana, kukaan ei metelöi,  haise, piirrä seinään tai roiskuta siihen purkista valmista pastakastiketta, läksyt on aina tehty, kengät ovat kaapissa, tilillä tonni ylimääräistä.

Meidän värikartassa tuntuisi olevan Jankutus, Aamukärty, Likapyykki, Hervoton nauru, Kolme minuuttia liikaa paistunut paahtoleipä, Aktiivihiilihammastahna, Kissan oksennus, Tahma, Komposti, Maito loppu ja Liian lyhyt yöuni. Nekin ovat sävyjä tavallisen ihmisen tavallisesta elämästä. Varmaan siksi pitää saada maalata puolivuosittain, siltä varalta että joskus meillekin löytyisi Vaahtokarkki, Unelma onnesta, Intohimon tuulet, Sokerihuurretut karkkimurot ja mitä niitä on. Aina joku kuitenkin pilaa puuteripilvilinnan käymällä kakalla. Sitten taas maalataan.

Aakon vilun lenasaikit (siinä lukee viLun)

Aivot ovat jännä kapistus. Niiden toiminnassa on paljonkin salaperäistä ja kiehtovaa. Jossakin kurttuisten kerrosten ja mutkittelevien mielenkäkkyröiden seassa joillakin ihmisillä on ahdas kohta, johon sanaparit tahtovat jäädä vellaamaan edestakaisin. Sillä mielellä, että saisiko niistä syntymään jotakin huvittavaa. Matka jatkuu vasta, kun niistä on muodostettu muunnos, jossa ensimmäiset tavut vaihtavat paikkaa jotakuinkin suomen kielen äänneopin mukaisesti. Puhun sananmuunnoksista.

Omalla kohdallani kysessä on pysyvä haitta, elämänmittainen taival ominaisuuden kanssa, jota ei pysty hillitsemään. Mitä ei pysty hillitsemään, sen kanssa on itsen ja muiden elettävä. Ehkä en puhuisi invaliditeetista, mutta varmasti joku toinenkin maailmassa tietää, millaista on hekottaa sisäisesti, vaikka pitäisi olla aivan vakava/uskottava/osoittaa empatiaa. Sananmuunnoksia syntyy arkipäivissä väistämättä sellaisia määriä, ettei kiusallisia tilanteita voi välttää. Toisena vaihtoehtona on päästää outoutensa ääneen, eikä sekään useimmiten toimi. Pahinta on, jos pöljyys tulee julki itsehillinnän pystymättä sitä estämään. 

Jokapäiväisessä elämässä on säätiset ja uu, kassan nishkai (pian nia kiro), massipunsikat, pemmashasu ja aiton pelle, savinelo ja sami-lude talvisin, kudesaarot kesäisin. Tavanomaiset, mitääntarkoittamattomat muunnokset ovat pientä omaa aivojumppaa, eivätkä aiheuta tilanteita. Edellistä pahempia ovat lapsellista huumorirauhastani kutittelevat alapää-, pissa-, kakka-, seksi- ja muut vaikkapa ammatillisesti sopimattomat muunnokset, joita ei paranisi lipsautella ääneen. Pekka ja Kalle, Pekka ja Kasperi, parka kiskalla, lasikukko, sotamies rannalla. Joitakin tuotteita jätän mapersurketissa ostamatta aivan niiden nimen takia, Herkku Oivariini näistä vaikka hyvitelellyn mesi-erkkkinä. On sietämätöntä, jos hölmöt jutut kuormittavat aivoja, vaikka pitäisi elääkseen syödä (Ohutta Herkkua kuitenkin muuten hankin). Herkku on vaarallinen sana. En esimerkiksi koskaan sano "oi mitä herkkua". Enkä koskaan käy Lillin Kukassa tai Kampin Pitsassa. 

Omien lasten nimiä miettiessäni ensimmäinen kriteeri oli, etteivät nimet saa muodostaa muunnettuina mitään merkityksellistä muuta sanaparia. Onnistuin tehtävässä, mutta on mahdotonta ennustaa, mitä esimerkiksi ihmissuhteita muodostaessa tapahtuu nimille aikuisuudessa. (Isäni ehdotti, että hänen nimenvaihdoksensa myötä minusta voisi tullakin Kati Ukantytär, mikä ei helposti mene täällä läpi.) Nuorimmaiselleni muunteluvamma on periytynyt, jotakin äidiltäkin. Viisivuotiasta kiellettiin esikoulussa harrastamasta kyseistä luovuutta, mikä on sekä sääli että lastentarhanopettajaparkojen kannalta ymmärrettävää. Katsoivat, että kielelliset valmiudet olivat siltä osin lapasessa. 

Joskus vammattomien ts. terveiden ihmisten nimivalinnat naurattavat. Olen elämässäni nauranut tikahtuakseni noin kolme kertaa, joka kerta muille ihmisille ja elämän hassuille sattumuksille. Yhtä varmasti kuin sen, onko tuotteiden markkinointiosastolla sananmuuntajia, tietää joistakin ristiäisuutisista, harrastavatko nimenantajat sanaleikkejä. Taannoin eräs takavuosien huippujääkiekkoilija antoi lapselleen nimeksi Jax Sebastian. En meinannut selvitä uutisesta tolpilleni kahteen päivään.

Tähän postaukseen pitäisi nyt keksiä nasakka loppu. En pysty. Karalahdet veivät voiton. Ylämummossa heiluu. Sitkeän harjoittelun tuloksena se ei näy päälle päin. 

Kerro satu, kuvastin

Työpaikan naisten vessan käsienpesualtailla on peili. Sellainen iso, josta lyhyt ihminen näkee itsestään kaiken solisluiden yläpuolella kasvavan ja pidempi sisar ehkä hiukan enemmän. Peili on kaksi metriä leveä ja yltää käsienpesualtaalta toiselle. Siihen kun sattuu kaverin kanssa yhtä aikaa näpinhuuhdontaan, näkee mukavasti molempien naamat.

Koska minulla ilmaantuu pitkäaikaisen työparini kanssa samalla kellonlyömällä kaikki kuukautisista kevätflunssaan, olimme tässä taannoin yhtä aikaa myös käsipesulla, ehkä kolmatta kertaa stereona sen päivän aikana. Vastoin käytänteitäni jätin oman kuvan ihastelun sillä kertaa vähemmälle ja katsahdin peilin kautta työparin naamaan. Siinä se oli, naama ja - oivallus! 

Minä välittömästi kysymään työparilta, luuleeko hän olevansa tuon näköinen kuin tuolla peilissä (ja ei, hän ei ole mitenkään toispuoleisempi kuin me muutkaan). En muista, mitä vastaus sisälsi, mutta tajusin, että tietenkin ihmiset luulevat olevansa niin kuin peilistä näyttää ja minäkin, mutta sehän on pelkkä peilikuva. Siksi siis näytän valokuvissa aina niin omituiselta. Siksi siis näytän niin omituiselta ylipäätään. Koska olenkin muille ihmisille peilikuva peilikuvastani ja sitä, mikä peilistäni näkyy, ei ole ole olemassa kenellekään muille kuin itselleni. Mahtavaa petosta, josta ei mainita peilien käyttöohjeissa.

Tein asiasta saman tien elämää suuremman filosofisen kysymyksen. Keittiöpsykologialla julistettuna mielenterveyden edellytys numero yksi on, että maailma näkee ihmisen suurin piirtein samalla tavalla kuin mitä ihminen itsekin kuvittelee olevansa. Kovin suuret heitot näissä näkemyksissä johtavat helposti - - tilanteisiin. Niin kuin vaikka case of the Amerikan presidentti. Trump Towerin omakotitalomme kokoisen kylpyhuoneen (varmasti kalliista) peilistä näkyy vaalean, tuuheatukkaisen, atleettisen, älykkään ja twitteriläisittäin kompetetentin hurmurin perikuva kun taas me muut... No, me muut... näemme muuta. Vähän sama homma Johanna Tukiaisen kanssa, joka onkin ollut viime ajat ihanasti hiljaa. Vaikkakaan se ei poista hänen kuviaan Googlen kuvahausta, joka sylkee silmille kaikenlaista, vaikka olisi etsinyt aineistoa lintujen kevätmuuttoon. Voin kertoa, että kokeiltu on. Videotykki päällä sillä ainoalla kerralla kun jokainen kahdeksasta oppilaasta tuijotti hievahtamatta valkokankaalle. (Jos olisi käyttänyt peilin avulla toimivaa vanhempaa av-kalustoa kuten piirtoheitintä, kyseistä mielenkiintoista tilannetta ei olisi päässyt syntymään.)

"Kerro, kerro kuvastin" on ihan outo juttu. Muutenkaan minulla ei ole sellaista peiliä, joka olisi maksettu kehumaan kokonaisuutta, joka sinne muodostuu minun seisoessani omassa pukeutumishuoneessani sen edessä. Ja mikä on totuus? Onko se se, jonka itse näkee vai onko se se minkä muut näkevät? Jääkö välimaastoon vielä totuusvaihtoehtoja? Yritin perjantaina väittää ystävälleni, että olen ihan kiva ja helppo ihminen kotioloissa pidettäväksi, mihin hän nauraen vastasi: "no et todellakaan oo!" Siitä sen tietää, että peilissä on vikaa. Rehellisissä ystävissä sitä harvoin on. 

Nykyaikaisen peilin ongelma on kuulemma se, että se toimii ihanteellisesti vain silloin, kun valo osuu siihen suoraan. Miten minusta tuntuu, että aika usein minun peilini toimisi ihanteellisesti silloin, kun olisi melko lailla pimeää tai ainakin sopivan hämärää? Näkisinpä edes joskus sieltä Lumikin kuvan! Sillä olisi kellohame ja sirot sääret, puhvihihainen paita ei näyttäisi hänen yllään lainkaan Leipuri Hiivan työasulta ja vyötärö - you know! Kasvoissa ei olisi oikeamattomia tyynyryppyjä ja hiukset. Ne hiukset. Tai ihan mitkä tahansa hiukset, joiden kanssa pärjäisi. Täydellisessä peilikuvassa keikkuisivat taustalla kaikki ne ihanat kääpiötkin (muutkin kuin Jörö ja Nuhanenä, jotka kyllä tuntuvat asuvan meillä) ja ne palvoisivat minua, koska olisin herttainen, ihana ja rakastettava. Kiiruhtaisin töihin valkoisella ratsulla, jonka toiminnassa ei ilmenisi mitään vikaa. Oppilas toisi minulle hymyillen punaisen, vahapintaisen luomuomenan, jossa ei olisi edes ympäristömyrkkyä. Sen pituinen se. 

Tavarataivas

Aika pitkään uskottelin itselleni olevani opettaja. Ajattelin, että olen se ihminen, joka pukeutuu Marimekon taskumekkoon ja esittää viitenä päivänä viikossa olevansa ihan järkevä ihminen. Se, joka oppilaiden uskomusten mukaan on Kihla-mekossaan niin omistautunut työlleen, että pienimmät heistä luulevat minun asuvan koululla. Harkitseva, käytännöllinen ja tasapainoinen. Tämän elämänhallinnan muut ihmiset luulevat virheellisesti ulottuvan muillekin elämänalueille.

Viime vuodet olen huomannut, että minulla on sivutoimi. Minulla on osto- ja myyntiliike. Sen toimiala on kodinsisustustavaran sekä naisten vaatteiden hankkiminen ja välittäminen eteenpäin. Välivaiheena varastointi; jemmaaminen, säilöntä, hilloaminen. Tiedätte kyllä. Neuletakkeja, pellavahousuja, trikoopuseroita, käsilaukkuja, kenkiä, verhoja, maljakoita, kynttiläpidikkeitä, vanhoja puisia huonekaluja, tyynynpäällisiä, torkkupeittoja - vain muutaman esimerkin mainitakseni. 

Suhteessa mikrokokoisen omakotitalon säilytystiloihin (lisäsiiven rakentamisesta huolimatta) sekä ihmisen käyttökapasiteettiin mainittuja tavararyhmiä on reilusti yli tarpeen. Pikaisella laskutoimituksella voisin pitää vähintään kaksi vuotta jokaisena päivänä eri päällysvaatteita ja joka neljäs päivä eri kenkäparia. Voin myös vaihtaa kodin ulkonäköä kuukausittain sellaiseksi, että mies ei voi töistä tullessaan olla täysin varma, kenen olohuoneeseen hän kävelee. Asiahan voi olla joko vapausaste tai (mielenterveys-)ongelma, mutta olen huomannut sen käytännössä olevan enemmän jälkimmäinen. 

Kaksi kertaa vuodessa varaan kirpputorilta pöydän kahdeksi viikoksi ja toteutan sivuammattini jälkiosaa. Pöytää tulee toki huoltaa kerran päivässä, mikä tarkoittaa vaarallista oleilua ei-vielä-omistamani käytetyn tavaran läheisyydessä. Myyntiajanjaksoon sisältyy kirjoittamaton sääntö olla ostamatta mitään naapuripöydistä, minkä noudattaminen yleensä onnistuukin. Onneksi vuodesta jää neljäkymmentäkahdeksan viikkoa, joita mitkään säännöt eivät koske.  

Nimenomaan second hand on pahin heikkouteni. Second hand is my right hand. Uusien artikkeleiden hankinta ei ole läheskään niin viehättävää tai mielenkiintoista. Rakastan vaatteita ja sisustamista ja kuvittelen toteuttavani itseäni näillä areenoilla ekologisella tavalla hoitamalla molempia muiden ihmisten uutena ostamilla tavaroilla. Rakastan muutosta ja tulen levottomaksi pysyvyydestä. Voin syksyllä ja keväällä myydä samaan hurahtaneille ihmisille kaiken sen, mitä en enää tarvitse (tai mitä en koskaan todellakaan tarvinnut saati käyttänyt). Ja se energiamäärä, joka tähän kaikkeen sirkukseen kuluu, riittäisi varmasti puolikkaan omakotitalon lämmittämiseen talvikuukausien ajan. 

Tällainen levottomuus ei näemmä periydy dominoivasti. Minimalistiesikoiseni, joka on kaiken järkevyyden ruumiillistuma, pyysi minulta kolmannella luokalla ollessaan, ettein koskaan ostaisi hänelle yhtään ainoaa vaatekappaletta. Hän on pysynyt vaatimuksessaan (kaappi siistinä) ja minä yritän parhaani mukaan kunnioittaa toivetta. Hän tietää tarkkaan, mitä omistaa. Minä en tiedä muuta kuin että omistan todella paljon enemmän kaikkea kuin ikinä jaksan kantaa tai pieneen Hiaceen mahtuu. Se, mitä omistan nyt, ei ole kolmen kuukauden päästä enää koostumukseltaan yhtään sama. 

Olisi kiva itsekin olla järkevä, järjestelmällinen ja levollinen sielu, jolla on asukokonaisuudet pinoissa Dymoilla hyllynreunaan merkittyinä ja pysyvä sisustus kotona. Olisi kiva olla sellainen, joka esittää ykkösammatissaan olevansa. Yhtä helposti voisin olla sotilaslentäjä, neurokirurgian osaston ylilääkäri tai olympiatason kilparatsastaja.

Mitä minulla ei ole, sitä ei tarvita. Mitä minulla on, sitäkään ei useimmiten tarvita. Mitä taas tarvitaan, sitä ei aina löydä, koska kaikki se mitä ei koskaan tarvita, on epäjärjestyksessä. Kolmeakymmentä erilaista mustaa, pitkähihaista trikoopaitaa on lähes mahdotonta saada pysymään yhdessä pinossa kahta päivää kauempaa. 

Hiiret, puikot, äidit ja muut

Isä oli lukenut ensimmäiset kolme blogipäivitystäni. Hän varovasti arveli, ettei paino-ongelmasta riitä blogin aineksiksi kovin pitkäksi aikaa (toiveikkaana ajattelin, että hän rivien välissä tarkoitti omani olevan niin pikkuruinen, että se on muutamalla kirjoituksella selätetty). Näkemyksen voi ymmärtää, kun tietää, että hän on ollut neljäkymmentä vuotta naimisissa varpusen (30g) kanssa. Todellisuudentaju meidän isompien lintujen tai erikoislintujen päänvaivoista ei ole sillä kohtaa kovin kehittynyt, jos ei sitä ole kotona päässyt läheltä seuraamaan. Uskon, että voin kirjoittaa tyytymättömyydestä omaan kehoon lyhyen tekstin ihan joka ikisenä loppuelämäni päivänä näkökulmaa vaihdellen. Eri asia on, jaksaako semmoista nillitystä kukaan lukea.

Isä liittyy tähän postaukseen silläkin tavalla, että olin viikolla hakemassa hänen Torista ostamaansa tietokoneen hiirtä naapurikunnasta. Vaan kaupantekijäherrapa ei löytänytkään hiirtä, kun sitä olisi tarvinnut lähteä minulle sovittuna aikana tuomaan ja vaihtamaan rahaksi. Hän minulle nolona soittamaan, että hiiri on mennyt kadoksiin vaimon siivousurakan myötä. Minua vähän hellästi ja lempeästi nauratti, luonnollisesti vaimona ymmärsin heti hiiren katoamiseen johtaneen tapahtumaketjun yksityiskohdat. Meinasin ehdottaa, että mitä jos etsisit sitä sen oikeasta säilytyspaikasta, mutta en hennonut minua vanhempaa, tuntematonta ihmistä käydä neuvomaan. En, vaikka tiedänkin kaikesta kaiken.

Kumma on, että kun minäkin siivoan, kukaan ei enää löydä mitään. Olen määritellyt siivoamisen lian poistamiseksi ja tavaroiden siirtämiseksi omille oikeille paikoilleen. Niin yksinkertaista järjestelyä en kuitenkaan kykene tekemään, etteikö siivouksenjälkeinen elämä täyttyisi siitä kuohunnasta, joka syntyy, kun kolme ihan fiksuina pitämääni ihmistä etsii vimmaisesti omia tavaroitaan. Siis vaikka ne ovat minun kriteereideni mukaan loogisilla paikoilla milloin tahansa kenen tahansa otettavissa. Saatan kyetä neuvomaan osan olinpaikoista, jos niitä tiedustellaan minulta kohtuullisen ajan kuluessa siivouksen lopettamisesta. Seuraavalla viikolla on turha itkeä hukkuneita tohveleita vaan ne pitää itse etsiä.

Tavaroiden löytäminen ei ole mikään pikku juttu talossa, jossa jokainen meistä omistaa varmasti neljäkymmentätuhatta erilaista artikkelia yltääkseen länsimaisin kriteerein onnellisuuteen. Hallittuun kaaokseen saattaa todellakin kadota yksi tietokoneen hiiri, luistelukypärä tai ehkä jokin isompikin harvemmin käytettävä esine. Siksi esimerkiksi keittiön kalusteet on kätevä ruuvata seiniin kiinni lujasti. Muutenkaan meillä kukaan toinen ei vaikutu siitä, että viikottain vaihtelen huonekalujen järjestystä, mutta se on toinen juttu kokonaan.

Usein tarvittavista asioista avainnippu on se, jonka etsimiseen kulutan päivittäin ainutlaatuisesta elämästäni varmasti keskimäärin varttitunnin. Sillä ei loogista paikkaa olekaan. Sain asiaa vierestä seuranneelta omalta mieheltä vuosipäivälahjaksi joulukuussa bluetoothilla ja kännykällä käytettävän piipparin, jonka voi liittää avaimenperään ja tarvittaessa soittaa siihen. Ongelma on se, etten ole kyseistä laitetta nähnyt sen koommin, eikä se vastaa puheluihini. On vaara, että kun löydän sen, en enää muista, mikä se on - käyttöohjeiden löytämisestä puhumattakaan.

Että oikeasti ymmärsin sitä hiiren hukannutta setää ihan hienosti, ja vaimoakin. Yritän järjestellä omaa elämää sellaiseksi, että edes suunnilleen tietäisin, missä mikäkin on siinä kuitenkaan onnistumatta. Olen kuitenkin perheessä sellaisessa asemassa, että en voi edes kysyä keneltäkään; aikuisuuden dilemma, yksi monista. Äidin kuuluu tietää.

(Ja sitä paitsi se minun varpusenkokoinen äitini tietääkin aina ja sillä on muiden huippuominaisuuksiensa lisäksi vielä löytämisen armolahjakin siltä varalta, että joku toinen on laittanut tärkeän jutun hukkaan. Paitsi nyt muistan, että äiti itse viime vuonna hukkasi puupöllin, johon oli istutettu pystyyn hänen tärkeimmät käsityöaarteensa eli kaikki yhdeksänsataakuusikymmentä eri paksuista neulontapuikkoa. En osaa sanoa, onko sitä vieläkään kukaan löytänyt. Siitä olen kuitenkin varma, että tälläkään hetkellä sen päällä ei ainakaan kukaan irvistelemättä istu.)

Ämpärillinen läskiä

Uikutus ja jankutus ovat lempipuuhiani. Puheavaruuteen saa mukavasti vaihtelua jankuttamalla uikuttaen tai uikuttamalla jankuttaen. Perheeltä saamani palautteen mukaan kaikki kuulostaa lopulta ihan samalta ja kun yritän aloittaa jonkun kanssa,  he liukenevat vähin äänin huoneisiinsa tai laittavat kuulokkeet päähänsä ja jotakin soimaan kovalla voimakkuudella. Äidin osa.

Onnellisuus tulisi mielestäni omalla kohdalla mahdolliseksi, jos painaisin yhtä vähän kuin Henkkamaukan mallitytöt (ollakseni aivan rehellinen). (Pyrin olemaan asiassa realisti, koska olen kuitenkin keskimäärin kolmekymmentä senttiä heitä lyhyempi.) Kerran painoinkin, olin eronnut pitkäaikaisesta hellusta, enkä syönyt mitään paitsi yhteensä puolikkaan omenan kolmeen kuukauteen. En ollut erityisen onnellinenkaan niihin aikoihin, mutta laiha kuitenkin.

Tänä aamupäivänä kotona oli paikalla pelkkiä aikuisia. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja vingahdin elopainoasiasta aika vähissä vaatteissa. Mies katsoi minua sieltä täältä ja kahdentoista vuoden vuorosanakoulun jälkeen totesi korvalehdenkään värähtämättä: "ei se kyllä missään näy". Tarkensin puhetta seitsemään kiloon. Mies totesi, että "sehän on vain pikku ämpärillinen vettä". Kyllä, paitsi että se on ämpärillinen läskiä.

Ystäväni, joka on liikunnanopettaja, sanoo, ettei voi yhtä aikaa laihtua ja kasvattaa lihaksia. Koko homma kuulostaa niin monimutkaiselta, etten osaa edes suhtautua tai tarttua mihinkään, kun se kerran on mahdotonta. Siksi on hyvä taito osata aina palata ajatuksissa ja puheissa samaan teemaan ja ikään kuin todistaa itselleen ja muille, että joo tää kyllä tiedetään.

Ämpärillinen läskiä on jotenkin kaurismäkeläisesti todettu. Hedelmällisintä lienee pitäytyä lakonisessa suhtautumistavassa. Siinähän tuo mukana kulkee.

Kiharat ja konvehdit

Julkaisin sosiaalisessa mediassa kuvan itsestäni vaihteeksi takaa päin (selkäläskit eivät näy kuvassa). Pyysin jopa junioria auttamaan kuvan ottamisessa, siitä episodista saakin kokonaan toisen jutun. (Sitä näet tietenkin äkkiä luulisi, että 11-vuotias selfiesukupolven edustaja osaa käyttää kännykän kameraa niin, että alle sadan kuvan joukosta löytyisi edes yksi, jossa näkyisi kuvattava kohde sekä tarkasti että kokonaan.)

Kyse on yläpäästä, ei sitä tämän ikäisenä viitsi enää belfieitä saati alaetupuolta kuvata (tai pyytää ainakaan lasta tekemään niin). Eiliseen kuvaan tallentui räkätaudissa tyynyyn kaksi päivää hinkattu kananperse, jonka vallattomuutta ei edes tuntien litistyshoito ollut saanut talttumaan. Väri on maantie (rocky road full of colour), omaa tuotantoa sekin. Lapsi sanoi kuvatessa, että "sun tukka on likaisen värinen". En kuullut sitä.

Ajattelin, että naisystäväni Facebookissa kyllä ottavat asiaan kantaa ja ymmärtävät puhaltaa muutoksen tuulta. Liitin päivitykseen takapiiskakuvan ja kysymyksen "Mitä tekisit tälle, jos se kasvaisi omasta päästäsi?". Aamuun mennessä olin saanut liudan kommentteja tyylitietoisina ja järkevinä pitämiltäni sisarilta. Niiden sisältö oli pääasiassa luokkaa "en tekis mitään!". 

Sen täytyy olla suoraan verrannollista. Kanssasiskot ovat sitä tyytyväisempiä, mitä rumemmalta ystävät näyttävät. Se asettaa heidät luonnonvalinnassa paremmalle sijalle. Kannustetaan toisia oikein Vaakakapinaa myöten olemaan läskejä ja laittautumattomia ja valehdellaan, että karmea pörrö on ihaninta mistä saattaa haaveilla (ainakaan se ei ole lehmännuolema). Olen varma, että kampaajani kyllä keksisi kolmenumeroisen uudistuksen hetkessä. Hän onkin mies. Veljeni liitti kommentteihin irokeesinteko-ohjeet. Hänkin on mies. 

Mihinkään, EI MIHINKÄÄN voi luottaa. Paitsi miehiin. Tänään kampaan. 

Jälkikirjoitus. Olen kaksi viikkoa avoimesti nyyhkyttänyt uutta ennätyselopainoani (lukemat raskausviikolta 22) kilogrammoina - vain perheelle ja muutamalle valikoidulle lähiympäristössä. Esiteini sanoi eilen, että "huomaa kyllä, että olet kipeä, kun syöt ihan kaiken, minkä juoksematta saa kiinni". En kuullut sitäkään. Mies vei aamulla lapset kouluun ja poikkesi samalla kaupassa. Toi pussillisen konvehteja sairasvuoteelleni naama onnellista hymyä vinonaan. Miehiin voi luottaa. (On näemmä vaikea esittää tavoitteensa toisten ymmärrettävästi. Otan suklaata.)

G-Star ja kaikki on epäreilua

Olen ostanut torniolaiselta kirpputorilta G-Star-merkkiset nuorisofarkut joitakin kuukausia sitten. Ostin ne, vaikka reissulla mukana ollut esiteini oli sitä mieltä, että ne näyttävät näin vanhalla naisella vähän kummallislta. Aina, kun laitan ne jalkaan, tunnen oloni varsin kilpailukykyiseksi ja ajanmukaiseksi, vaikka niissä ei esiinny yhtään reikääkään. Lahkeita täytyy tietenkin kääntää kolme kertaa kymmenen sentin kaistaleen verran ylös, koska jalkani ovat kokonaista kuusikymmentä senttiä pitkät haaroista nilkkoihin. 

Ihan hetkeen en ollut näitä pöksyjä nykäissyt jalkaan. Olin jo valmiiksi flunssainen ja turhautunut useamman päivän sohvaperunointiin, kun päätin vaihtaa naisten pitkät kalsarit farkkuihin mieltäni ylevöittääkseni. Kaikki sujui hyvin niin kauan kunnes katsoin kokovartalopeiliin ja näin sen. Selkäläskin. Noniin. Peli on lopullisesti menetetty. Tämäkin vielä! Jenkkakahvat voin vielä hyväksyä, mutta selkäläski, takaihra, yläperä whatsoever, siinä se oli ja pysyi.  Ei auttanut pyöriminen, ei vatsan sisäänveto, hengityksen pidättäminen tai mikään vanhoista hyväksi havaituista itsensähuijaamisen keinoista. Olen hävinnyt taistelun aikaa ja lihavuutta vastaan. Annetaan elämä.

Havainnon lamaannuttamana olen syönyt tänään pelkkää hedelmäsalaattia ja linssimuhennosta. Strategia tilanteen parantamiseksi on kehitteillä. Kovin rehvakkaat dieetti- ja kuntoilusuunnitelmat ovat asteella "huomenna", kun kuumemittari näyttää edelleen yli kolmeakymmentäseitsemää. 

Olen ollut sitä mieltä, että Tampereen Säästötexin laaduton, keskivartaloa leventävä kokovartalopeili on jokaisen naisen pahin vihollinen. Siitä katsottuna ei näytä koskaan kelvolliselta. Mutta luulen, että tämä näköhavainto ei luultavasti voi olla peilin syytä, sen verran todellisuudentajuksi nimeämäni ystävä karjuu korvien takana. Housujen vika tilanne varmasti silti on, mitä ovat niin pienet. Kenelle näin kilttanoita vaatteita ylipäätään tehdään? 

Hidastuneen aineenvaihdunnan ansiota. Iän mukanaan tuoman hormonaalisen rasvan kerääntymisen ansiota. Vika on niiden viikonloppuherkkujen, joita muu perheeni haluaa nauttia, vaikka minä haluaisin dipata pelkkää kukkakaalia. Kaamoksen, huonosti aurattujen teiden, pitkien jumppamatkojen ja rakkoherkkien jalkojen syytä. Sietämätöntä!

Ja syy on myös kaikkien niiden ihmisten, jotka eivät ole sanoneet, että ympärilläni on niin paljon rasvaa, ettei enempää mahdu enää sijoittamaan muualle kuin selkäpuolelle. Miksi minun pitää alkaa jollekin tämän asian takia ja kärsiä kaikkein eniten, vaikka minä en ole tätä edes aiheuttanut?

Esipuhe

Tässä blogissa aion kirjoittaa keski-ikäistyvän emännän terveisiä elämästä. Kaikkihan se aina on hankalaa, terveiset sinkoilevat sitten sinne ja tänne niin kuin Onnen Sävel -ohjelmassa lauantaiaamuisin. Ei sitäkään kukaan kuuntele.

Meinaan kirjoittaa omaksi terapiakseni. Monestihan on niin, että kukaan ei korvaansa kallista hameväen kollotuksille. Naisasialiikesoopaa en suoranaisesti aio kirjoittaa, mutta kohtalotoverit kyllä ymmärtävät ja tiedän, että heitä on.

Sitä ei käsitäkään, mikä kaikki voi olla vaikeaa - jos ei satu olemaan nainen. Kun elämä ei ole edes oma Strömsö, huusholli ei muistuta etäisestikään sisustusblogien täydellistä kuvitelmaa ja elopainokin on  - - mitä on. Tästä pitäisi riipiä kasaan se oma ainutlaatuinen elämäntarinansa.

Jos kaipaat sokerihuurretta ja vaahtokarkkeja, mene lukemaan jotain muuta. Älyllisestä puheavaruudesta viehättyvät voivat kirjoittautua avoimeen yliopistoon. Minä aloitan subjektiivisen roskan kirjoittamisen tästä.