Selvisin hiihtolomasta. Se kai on olennaisinta. Henkiin jääminen.
Yhdeksän päivää vailla järkevää fokusta tekemisessä on pitkä aika viettää enimmäkseen kotona ainoana tavoitteena olla käymättä yhtään kertaa pihalla koko loman aikana. Kokonaisuuteen oman mausteensa tuo kahdeksanvuotias polvivammainen, joka ei saa tehdä osapuilleen mitään, mihin tahto ja motivaatio riittäisivät. Kärsimystä on varmasti potea jalkaa kesken parhaan talviurheilukauden, mutta kärsimystä on myös kuunnella potemisesta aiheutuvaa tekemisen puutetta.
Tietenkin haja-asutusalueen ainoat kaverit olivat lomalla täydet yhdeksän päivää reissussa. Samaan aikaan autokyydin päässä olevat kaverit mutkittelivat Levillä ja Pyhällä, nauttivat serkkujen kanssa yhdessäolosta, olivat lataamassa akkuja Ruotsin puolella. Marina ei ollut kuopuksen yksinoikeus, esikoinen säesti niin, että koko ilmapiiri oli epävireinen aivan alusta saakka. Pudonnut ja sen myötä kadonnut nuorisojaoston älypuhelin ("mun koko elämä") ei suoranaisesti keventänyt tunnelmaa.
Oli meillä vieraitakin. Vanhan ei sopisi leikkiä enää kaikkivoipaa. Pitäisi jättää painavien vauvojen keikuttaminen niille, jotka ovat lapsen tehneetkin. Seuraamukset tosiasian sivuuttamisesta tuntee viikon verran kehossaan. Söin niskakipuun niin paljon särkylääkkeitä, että ne lopetettuani sain vieroituspäänsäryn. Sen karkoittamiseksi yritin lyhyen vierailun aikana rintamailla harrastaa kerran reipasta urheilumieltä edes sanaksi asti ja lainasin luvatta isän potkukelkkaa. Esla luisti mahtavasti Seponmutkaan ja takaisin. Nautin harhaisesta voiman tunteesta ja luulin jo hetken olevani elossa ja keskimääräistä paremmassa kunnossa. Ennen kuin sain kelkan nostettua takaisin seinää vasten, tunsin jo iskiaskivun oikean takamuksen (muhkuraisessa) yläosassa. Lähimmät neljä päivää tiedätte kyllä mitä. Kotiinpaluu kylkiasennossa etupenkillä.
Loma jo uhkaavasti läheni loppuaan, kun kivut hellittivät ja pystyi jotenkin hengittämään keuhkoihin edes puolet kapasiteetista ilman vihlontaa. Omassa kodissa viime syksyn rakennusprojektin viime silaukset alkoivat näyttäytyä häiritsevinä silmään kevätauringossa. Pari muutakin epäkohtaa, joita "kukaan muu" ei välitä huolehtia kuntoon, löytyi ympäristöä nopeasti vilkaisemalla vaivatta. Kumma, että talven aikana kasat olivat saaneet muhia aivan rauhassa ja ihan kuin marttyyri olisi ollut meillä sisäkkönä loman kaksi viimeistä päivää merkitsevien huokausten pilatessa ilmaa.
Meillä asuva mies totesi sunnuntai-iltana: "Ihan kiva loma, ainakin olen saanut levättyä". Suuri virheanalyysi julkituotavaksi vaimolle, joka on siivonnut viimeisen kahden vuorokauden aikana kaksikymmentäviisi tuntia. Ihmettelen, että toistakymmentä vuotta yhdessäoloa ei ole opettanut puolisoa hiippailemaan varovaisemmin miinakentällä.
Tänä aamuna tunsin suurta kiitollisuutta päästessäni töihin - siitäkin huolimatta, että kollegat laita lukien olivat ruskettuneita ja hyvinvoivia sielujansa myöten, kuka Kanarian auringosta voimaantuneena, kuka Afrikan nähneenä, joku lumihöperö Norjan hankia palvoneena tai loput muuten vain "joka-päivä-hiihtäneenä". Totesin, että minun lomani oli ihan suolesta pohjukaista myöten enkä halua sitä enempää muistella. Naaman iho on surkean huonossa kunnossa, en ole nukkunut ollenkaan viimeisinä kahtena yönä ja nuorimmainen on kissoille allerginen.
Joskus on näinkin. Kesälomaa odotellessa. Kymmenessä viikossa ehtiikin paljon kakkaa, kun sille päälle alkaa. Jännittävää odottaa, mitä kaikkea se voikaan olla.