maanantai 13. helmikuuta 2017

Aakon vilun lenasaikit (siinä lukee viLun)

Aivot ovat jännä kapistus. Niiden toiminnassa on paljonkin salaperäistä ja kiehtovaa. Jossakin kurttuisten kerrosten ja mutkittelevien mielenkäkkyröiden seassa joillakin ihmisillä on ahdas kohta, johon sanaparit tahtovat jäädä vellaamaan edestakaisin. Sillä mielellä, että saisiko niistä syntymään jotakin huvittavaa. Matka jatkuu vasta, kun niistä on muodostettu muunnos, jossa ensimmäiset tavut vaihtavat paikkaa jotakuinkin suomen kielen äänneopin mukaisesti. Puhun sananmuunnoksista.

Omalla kohdallani kysessä on pysyvä haitta, elämänmittainen taival ominaisuuden kanssa, jota ei pysty hillitsemään. Mitä ei pysty hillitsemään, sen kanssa on itsen ja muiden elettävä. Ehkä en puhuisi invaliditeetista, mutta varmasti joku toinenkin maailmassa tietää, millaista on hekottaa sisäisesti, vaikka pitäisi olla aivan vakava/uskottava/osoittaa empatiaa. Sananmuunnoksia syntyy arkipäivissä väistämättä sellaisia määriä, ettei kiusallisia tilanteita voi välttää. Toisena vaihtoehtona on päästää outoutensa ääneen, eikä sekään useimmiten toimi. Pahinta on, jos pöljyys tulee julki itsehillinnän pystymättä sitä estämään. 

Jokapäiväisessä elämässä on säätiset ja uu, kassan nishkai (pian nia kiro), massipunsikat, pemmashasu ja aiton pelle, savinelo ja sami-lude talvisin, kudesaarot kesäisin. Tavanomaiset, mitääntarkoittamattomat muunnokset ovat pientä omaa aivojumppaa, eivätkä aiheuta tilanteita. Edellistä pahempia ovat lapsellista huumorirauhastani kutittelevat alapää-, pissa-, kakka-, seksi- ja muut vaikkapa ammatillisesti sopimattomat muunnokset, joita ei paranisi lipsautella ääneen. Pekka ja Kalle, Pekka ja Kasperi, parka kiskalla, lasikukko, sotamies rannalla. Joitakin tuotteita jätän mapersurketissa ostamatta aivan niiden nimen takia, Herkku Oivariini näistä vaikka hyvitelellyn mesi-erkkkinä. On sietämätöntä, jos hölmöt jutut kuormittavat aivoja, vaikka pitäisi elääkseen syödä (Ohutta Herkkua kuitenkin muuten hankin). Herkku on vaarallinen sana. En esimerkiksi koskaan sano "oi mitä herkkua". Enkä koskaan käy Lillin Kukassa tai Kampin Pitsassa. 

Omien lasten nimiä miettiessäni ensimmäinen kriteeri oli, etteivät nimet saa muodostaa muunnettuina mitään merkityksellistä muuta sanaparia. Onnistuin tehtävässä, mutta on mahdotonta ennustaa, mitä esimerkiksi ihmissuhteita muodostaessa tapahtuu nimille aikuisuudessa. (Isäni ehdotti, että hänen nimenvaihdoksensa myötä minusta voisi tullakin Kati Ukantytär, mikä ei helposti mene täällä läpi.) Nuorimmaiselleni muunteluvamma on periytynyt, jotakin äidiltäkin. Viisivuotiasta kiellettiin esikoulussa harrastamasta kyseistä luovuutta, mikä on sekä sääli että lastentarhanopettajaparkojen kannalta ymmärrettävää. Katsoivat, että kielelliset valmiudet olivat siltä osin lapasessa. 

Joskus vammattomien ts. terveiden ihmisten nimivalinnat naurattavat. Olen elämässäni nauranut tikahtuakseni noin kolme kertaa, joka kerta muille ihmisille ja elämän hassuille sattumuksille. Yhtä varmasti kuin sen, onko tuotteiden markkinointiosastolla sananmuuntajia, tietää joistakin ristiäisuutisista, harrastavatko nimenantajat sanaleikkejä. Taannoin eräs takavuosien huippujääkiekkoilija antoi lapselleen nimeksi Jax Sebastian. En meinannut selvitä uutisesta tolpilleni kahteen päivään.

Tähän postaukseen pitäisi nyt keksiä nasakka loppu. En pysty. Karalahdet veivät voiton. Ylämummossa heiluu. Sitkeän harjoittelun tuloksena se ei näy päälle päin. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti