Ämpärillinen läskiä

Uikutus ja jankutus ovat lempipuuhiani. Puheavaruuteen saa mukavasti vaihtelua jankuttamalla uikuttaen tai uikuttamalla jankuttaen. Perheeltä saamani palautteen mukaan kaikki kuulostaa lopulta ihan samalta ja kun yritän aloittaa jonkun kanssa,  he liukenevat vähin äänin huoneisiinsa tai laittavat kuulokkeet päähänsä ja jotakin soimaan kovalla voimakkuudella. Äidin osa.

Onnellisuus tulisi mielestäni omalla kohdalla mahdolliseksi, jos painaisin yhtä vähän kuin Henkkamaukan mallitytöt (ollakseni aivan rehellinen). (Pyrin olemaan asiassa realisti, koska olen kuitenkin keskimäärin kolmekymmentä senttiä heitä lyhyempi.) Kerran painoinkin, olin eronnut pitkäaikaisesta hellusta, enkä syönyt mitään paitsi yhteensä puolikkaan omenan kolmeen kuukauteen. En ollut erityisen onnellinenkaan niihin aikoihin, mutta laiha kuitenkin.

Tänä aamupäivänä kotona oli paikalla pelkkiä aikuisia. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja vingahdin elopainoasiasta aika vähissä vaatteissa. Mies katsoi minua sieltä täältä ja kahdentoista vuoden vuorosanakoulun jälkeen totesi korvalehdenkään värähtämättä: "ei se kyllä missään näy". Tarkensin puhetta seitsemään kiloon. Mies totesi, että "sehän on vain pikku ämpärillinen vettä". Kyllä, paitsi että se on ämpärillinen läskiä.

Ystäväni, joka on liikunnanopettaja, sanoo, ettei voi yhtä aikaa laihtua ja kasvattaa lihaksia. Koko homma kuulostaa niin monimutkaiselta, etten osaa edes suhtautua tai tarttua mihinkään, kun se kerran on mahdotonta. Siksi on hyvä taito osata aina palata ajatuksissa ja puheissa samaan teemaan ja ikään kuin todistaa itselleen ja muille, että joo tää kyllä tiedetään.

Ämpärillinen läskiä on jotenkin kaurismäkeläisesti todettu. Hedelmällisintä lienee pitäytyä lakonisessa suhtautumistavassa. Siinähän tuo mukana kulkee.