Tavarataivas

Aika pitkään uskottelin itselleni olevani opettaja. Ajattelin, että olen se ihminen, joka pukeutuu Marimekon taskumekkoon ja esittää viitenä päivänä viikossa olevansa ihan järkevä ihminen. Se, joka oppilaiden uskomusten mukaan on Kihla-mekossaan niin omistautunut työlleen, että pienimmät heistä luulevat minun asuvan koululla. Harkitseva, käytännöllinen ja tasapainoinen. Tämän elämänhallinnan muut ihmiset luulevat virheellisesti ulottuvan muillekin elämänalueille.

Viime vuodet olen huomannut, että minulla on sivutoimi. Minulla on osto- ja myyntiliike. Sen toimiala on kodinsisustustavaran sekä naisten vaatteiden hankkiminen ja välittäminen eteenpäin. Välivaiheena varastointi; jemmaaminen, säilöntä, hilloaminen. Tiedätte kyllä. Neuletakkeja, pellavahousuja, trikoopuseroita, käsilaukkuja, kenkiä, verhoja, maljakoita, kynttiläpidikkeitä, vanhoja puisia huonekaluja, tyynynpäällisiä, torkkupeittoja - vain muutaman esimerkin mainitakseni. 

Suhteessa mikrokokoisen omakotitalon säilytystiloihin (lisäsiiven rakentamisesta huolimatta) sekä ihmisen käyttökapasiteettiin mainittuja tavararyhmiä on reilusti yli tarpeen. Pikaisella laskutoimituksella voisin pitää vähintään kaksi vuotta jokaisena päivänä eri päällysvaatteita ja joka neljäs päivä eri kenkäparia. Voin myös vaihtaa kodin ulkonäköä kuukausittain sellaiseksi, että mies ei voi töistä tullessaan olla täysin varma, kenen olohuoneeseen hän kävelee. Asiahan voi olla joko vapausaste tai (mielenterveys-)ongelma, mutta olen huomannut sen käytännössä olevan enemmän jälkimmäinen. 

Kaksi kertaa vuodessa varaan kirpputorilta pöydän kahdeksi viikoksi ja toteutan sivuammattini jälkiosaa. Pöytää tulee toki huoltaa kerran päivässä, mikä tarkoittaa vaarallista oleilua ei-vielä-omistamani käytetyn tavaran läheisyydessä. Myyntiajanjaksoon sisältyy kirjoittamaton sääntö olla ostamatta mitään naapuripöydistä, minkä noudattaminen yleensä onnistuukin. Onneksi vuodesta jää neljäkymmentäkahdeksan viikkoa, joita mitkään säännöt eivät koske.  

Nimenomaan second hand on pahin heikkouteni. Second hand is my right hand. Uusien artikkeleiden hankinta ei ole läheskään niin viehättävää tai mielenkiintoista. Rakastan vaatteita ja sisustamista ja kuvittelen toteuttavani itseäni näillä areenoilla ekologisella tavalla hoitamalla molempia muiden ihmisten uutena ostamilla tavaroilla. Rakastan muutosta ja tulen levottomaksi pysyvyydestä. Voin syksyllä ja keväällä myydä samaan hurahtaneille ihmisille kaiken sen, mitä en enää tarvitse (tai mitä en koskaan todellakaan tarvinnut saati käyttänyt). Ja se energiamäärä, joka tähän kaikkeen sirkukseen kuluu, riittäisi varmasti puolikkaan omakotitalon lämmittämiseen talvikuukausien ajan. 

Tällainen levottomuus ei näemmä periydy dominoivasti. Minimalistiesikoiseni, joka on kaiken järkevyyden ruumiillistuma, pyysi minulta kolmannella luokalla ollessaan, ettein koskaan ostaisi hänelle yhtään ainoaa vaatekappaletta. Hän on pysynyt vaatimuksessaan (kaappi siistinä) ja minä yritän parhaani mukaan kunnioittaa toivetta. Hän tietää tarkkaan, mitä omistaa. Minä en tiedä muuta kuin että omistan todella paljon enemmän kaikkea kuin ikinä jaksan kantaa tai pieneen Hiaceen mahtuu. Se, mitä omistan nyt, ei ole kolmen kuukauden päästä enää koostumukseltaan yhtään sama. 

Olisi kiva itsekin olla järkevä, järjestelmällinen ja levollinen sielu, jolla on asukokonaisuudet pinoissa Dymoilla hyllynreunaan merkittyinä ja pysyvä sisustus kotona. Olisi kiva olla sellainen, joka esittää ykkösammatissaan olevansa. Yhtä helposti voisin olla sotilaslentäjä, neurokirurgian osaston ylilääkäri tai olympiatason kilparatsastaja.

Mitä minulla ei ole, sitä ei tarvita. Mitä minulla on, sitäkään ei useimmiten tarvita. Mitä taas tarvitaan, sitä ei aina löydä, koska kaikki se mitä ei koskaan tarvita, on epäjärjestyksessä. Kolmeakymmentä erilaista mustaa, pitkähihaista trikoopaitaa on lähes mahdotonta saada pysymään yhdessä pinossa kahta päivää kauempaa.