Koska minulla ilmaantuu pitkäaikaisen työparini kanssa samalla kellonlyömällä kaikki kuukautisista kevätflunssaan, olimme tässä taannoin yhtä aikaa myös käsipesulla, ehkä kolmatta kertaa stereona sen päivän aikana. Vastoin käytänteitäni jätin oman kuvan ihastelun sillä kertaa vähemmälle ja katsahdin peilin kautta työparin naamaan. Siinä se oli, naama ja - oivallus!
Minä välittömästi kysymään työparilta, luuleeko hän olevansa tuon näköinen kuin tuolla peilissä (ja ei, hän ei ole mitenkään toispuoleisempi kuin me muutkaan). En muista, mitä vastaus sisälsi, mutta tajusin, että tietenkin ihmiset luulevat olevansa niin kuin peilistä näyttää ja minäkin, mutta sehän on pelkkä peilikuva. Siksi siis näytän valokuvissa aina niin omituiselta. Siksi siis näytän niin omituiselta ylipäätään. Koska olenkin muille ihmisille peilikuva peilikuvastani ja sitä, mikä peilistäni näkyy, ei ole ole olemassa kenellekään muille kuin itselleni. Mahtavaa petosta, josta ei mainita peilien käyttöohjeissa.
Tein asiasta saman tien elämää suuremman filosofisen kysymyksen. Keittiöpsykologialla julistettuna mielenterveyden edellytys numero yksi on, että maailma näkee ihmisen suurin piirtein samalla tavalla kuin mitä ihminen itsekin kuvittelee olevansa. Kovin suuret heitot näissä näkemyksissä johtavat helposti - - tilanteisiin. Niin kuin vaikka case of the Amerikan presidentti. Trump Towerin omakotitalomme kokoisen kylpyhuoneen (varmasti kalliista) peilistä näkyy vaalean, tuuheatukkaisen, atleettisen, älykkään ja twitteriläisittäin kompetetentin hurmurin perikuva kun taas me muut... No, me muut... näemme muuta. Vähän sama homma Johanna Tukiaisen kanssa, joka onkin ollut viime ajat ihanasti hiljaa. Vaikkakaan se ei poista hänen kuviaan Googlen kuvahausta, joka sylkee silmille kaikenlaista, vaikka olisi etsinyt aineistoa lintujen kevätmuuttoon. Voin kertoa, että kokeiltu on. Videotykki päällä sillä ainoalla kerralla kun jokainen kahdeksasta oppilaasta tuijotti hievahtamatta valkokankaalle. (Jos olisi käyttänyt peilin avulla toimivaa vanhempaa av-kalustoa kuten piirtoheitintä, kyseistä mielenkiintoista tilannetta ei olisi päässyt syntymään.)
"Kerro, kerro kuvastin" on ihan outo juttu. Muutenkaan minulla ei ole sellaista peiliä, joka olisi maksettu kehumaan kokonaisuutta, joka sinne muodostuu minun seisoessani omassa pukeutumishuoneessani sen edessä. Ja mikä on totuus? Onko se se, jonka itse näkee vai onko se se minkä muut näkevät? Jääkö välimaastoon vielä totuusvaihtoehtoja? Yritin perjantaina väittää ystävälleni, että olen ihan kiva ja helppo ihminen kotioloissa pidettäväksi, mihin hän nauraen vastasi: "no et todellakaan oo!" Siitä sen tietää, että peilissä on vikaa. Rehellisissä ystävissä sitä harvoin on.
Nykyaikaisen peilin ongelma on kuulemma se, että se toimii ihanteellisesti vain silloin, kun valo osuu siihen suoraan. Miten minusta tuntuu, että aika usein minun peilini toimisi ihanteellisesti silloin, kun olisi melko lailla pimeää tai ainakin sopivan hämärää? Näkisinpä edes joskus sieltä Lumikin kuvan! Sillä olisi kellohame ja sirot sääret, puhvihihainen paita ei näyttäisi hänen yllään lainkaan Leipuri Hiivan työasulta ja vyötärö - you know! Kasvoissa ei olisi oikeamattomia tyynyryppyjä ja hiukset. Ne hiukset. Tai ihan mitkä tahansa hiukset, joiden kanssa pärjäisi. Täydellisessä peilikuvassa keikkuisivat taustalla kaikki ne ihanat kääpiötkin (muutkin kuin Jörö ja Nuhanenä, jotka kyllä tuntuvat asuvan meillä) ja ne palvoisivat minua, koska olisin herttainen, ihana ja rakastettava. Kiiruhtaisin töihin valkoisella ratsulla, jonka toiminnassa ei ilmenisi mitään vikaa. Oppilas toisi minulle hymyillen punaisen, vahapintaisen luomuomenan, jossa ei olisi edes ympäristömyrkkyä. Sen pituinen se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti