Hiiret, puikot, äidit ja muut

Isä oli lukenut ensimmäiset kolme blogipäivitystäni. Hän varovasti arveli, ettei paino-ongelmasta riitä blogin aineksiksi kovin pitkäksi aikaa (toiveikkaana ajattelin, että hän rivien välissä tarkoitti omani olevan niin pikkuruinen, että se on muutamalla kirjoituksella selätetty). Näkemyksen voi ymmärtää, kun tietää, että hän on ollut neljäkymmentä vuotta naimisissa varpusen (30g) kanssa. Todellisuudentaju meidän isompien lintujen tai erikoislintujen päänvaivoista ei ole sillä kohtaa kovin kehittynyt, jos ei sitä ole kotona päässyt läheltä seuraamaan. Uskon, että voin kirjoittaa tyytymättömyydestä omaan kehoon lyhyen tekstin ihan joka ikisenä loppuelämäni päivänä näkökulmaa vaihdellen. Eri asia on, jaksaako semmoista nillitystä kukaan lukea.

Isä liittyy tähän postaukseen silläkin tavalla, että olin viikolla hakemassa hänen Torista ostamaansa tietokoneen hiirtä naapurikunnasta. Vaan kaupantekijäherrapa ei löytänytkään hiirtä, kun sitä olisi tarvinnut lähteä minulle sovittuna aikana tuomaan ja vaihtamaan rahaksi. Hän minulle nolona soittamaan, että hiiri on mennyt kadoksiin vaimon siivousurakan myötä. Minua vähän hellästi ja lempeästi nauratti, luonnollisesti vaimona ymmärsin heti hiiren katoamiseen johtaneen tapahtumaketjun yksityiskohdat. Meinasin ehdottaa, että mitä jos etsisit sitä sen oikeasta säilytyspaikasta, mutta en hennonut minua vanhempaa, tuntematonta ihmistä käydä neuvomaan. En, vaikka tiedänkin kaikesta kaiken.

Kumma on, että kun minäkin siivoan, kukaan ei enää löydä mitään. Olen määritellyt siivoamisen lian poistamiseksi ja tavaroiden siirtämiseksi omille oikeille paikoilleen. Niin yksinkertaista järjestelyä en kuitenkaan kykene tekemään, etteikö siivouksenjälkeinen elämä täyttyisi siitä kuohunnasta, joka syntyy, kun kolme ihan fiksuina pitämääni ihmistä etsii vimmaisesti omia tavaroitaan. Siis vaikka ne ovat minun kriteereideni mukaan loogisilla paikoilla milloin tahansa kenen tahansa otettavissa. Saatan kyetä neuvomaan osan olinpaikoista, jos niitä tiedustellaan minulta kohtuullisen ajan kuluessa siivouksen lopettamisesta. Seuraavalla viikolla on turha itkeä hukkuneita tohveleita vaan ne pitää itse etsiä.

Tavaroiden löytäminen ei ole mikään pikku juttu talossa, jossa jokainen meistä omistaa varmasti neljäkymmentätuhatta erilaista artikkelia yltääkseen länsimaisin kriteerein onnellisuuteen. Hallittuun kaaokseen saattaa todellakin kadota yksi tietokoneen hiiri, luistelukypärä tai ehkä jokin isompikin harvemmin käytettävä esine. Siksi esimerkiksi keittiön kalusteet on kätevä ruuvata seiniin kiinni lujasti. Muutenkaan meillä kukaan toinen ei vaikutu siitä, että viikottain vaihtelen huonekalujen järjestystä, mutta se on toinen juttu kokonaan.

Usein tarvittavista asioista avainnippu on se, jonka etsimiseen kulutan päivittäin ainutlaatuisesta elämästäni varmasti keskimäärin varttitunnin. Sillä ei loogista paikkaa olekaan. Sain asiaa vierestä seuranneelta omalta mieheltä vuosipäivälahjaksi joulukuussa bluetoothilla ja kännykällä käytettävän piipparin, jonka voi liittää avaimenperään ja tarvittaessa soittaa siihen. Ongelma on se, etten ole kyseistä laitetta nähnyt sen koommin, eikä se vastaa puheluihini. On vaara, että kun löydän sen, en enää muista, mikä se on - käyttöohjeiden löytämisestä puhumattakaan.

Että oikeasti ymmärsin sitä hiiren hukannutta setää ihan hienosti, ja vaimoakin. Yritän järjestellä omaa elämää sellaiseksi, että edes suunnilleen tietäisin, missä mikäkin on siinä kuitenkaan onnistumatta. Olen kuitenkin perheessä sellaisessa asemassa, että en voi edes kysyä keneltäkään; aikuisuuden dilemma, yksi monista. Äidin kuuluu tietää.

(Ja sitä paitsi se minun varpusenkokoinen äitini tietääkin aina ja sillä on muiden huippuominaisuuksiensa lisäksi vielä löytämisen armolahjakin siltä varalta, että joku toinen on laittanut tärkeän jutun hukkaan. Paitsi nyt muistan, että äiti itse viime vuonna hukkasi puupöllin, johon oli istutettu pystyyn hänen tärkeimmät käsityöaarteensa eli kaikki yhdeksänsataakuusikymmentä eri paksuista neulontapuikkoa. En osaa sanoa, onko sitä vieläkään kukaan löytänyt. Siitä olen kuitenkin varma, että tälläkään hetkellä sen päällä ei ainakaan kukaan irvistelemättä istu.)